Äitiys ja syyllisyyden tunteet

Äitiys ja syyllisyyden tunteet

Postaus, joka liittyi lapseen ja ruokailuihin kiinnosti selkeästi porukkaa paljon, joten nyt ajattelinkin kirjoittaa jälleen lapsiin/äitiyteen liittyvistä aiheista. Tällä kertaa pohdinnassa on mm.ajankäyttö ja lapsen kanssa oleminen, mutta aihe rönsyilee varmasti aika paljon tässä ympärillä. Tärkeimpänä alleviivaten kuitenkin sitä syyllisyyttä mitä moni joutuu varmasti potea. Suureksi osaksi pohdin tätä omat fitnesstavoitteet mielessäni, mutta tämä sopii kyllä muillekin, kun vaan fitnessäideille. 

Meille äideille asetetaan aika valtavasti paineita, eikö vaan? Kuinka moni on joskus kokenut tehneensä jotain tai jopa kaiken väärin lapsensa kanssa? Varmasti jokainen jollain tapaa.

Milloin ei saisi syöttää lapselle kaupan valmissoseita tai muita valmisruokia, milloin on kiellettyä antaa lapsen valvoa viikonloppuna kymmeneen asti ja milloin on kiellettyä mennä itse kuntosalille ja hyvänen aika – jättää lapsi isänsä kanssa! Tai vielä pahempaa, ottaa lapsi mukaan….

Se on kamalaa, että varsinkin äitien keskuudessa toista äitiä on niin helppo arvostella ja koetaan, että se on sallittua. Mutta kyllähän me jokainen tiedetään, että lapset ovat yksilöitä. Jokaisella lapsella on omanlaisensa tarpeet. Varsinkin useamman lapsen vanhemmat allekirjoittavat varmasti tuon lasten eroavaisuuden, kun esikoinen ja kuopus voivat erota toisistaan kuin yö ja päivä.

Ja mielestäni yksi tärkeä asia kannattaisi muistaa. Jokaisessa perheessä on ne omat tapansa! Toiset matkustelee paljon ja lapselle on ihan normaalia, että käydään kaksi tai kolme kertaa vuodessa ulkomailla. Toiset taas ei pääse ulkomaille ennen kuin aikuisiällä, kun itse varaavat ja maksavat matkat ja sekin on ihan normaalia.

Toisille on normaalia se, että urheillaan paljon ja joka toinen ilta tai jopa joka ilta, vietetään jonkun perheenjäsenen harrastuksen parissa. Toiset taas saattavat harrastaa musisointia 24/7 koko perheen voimin.

 

Mä itse oon pohdiskellut paljon varsinkin sitä yhteistä aikaa lapsen kanssa erityisesti viime kisadieetillä. Reipas vuosi sitten mä heräsin todella monta kertaa öisin miettien mielessäni, että ”mitä ihmettä mä teen? pitäisikö sitä vaan lopettaa?” Se aika, kun meni tosi pitkälti siihen treenaamiseen ja fitnekseen. Tottakai koko perhe oli paljon yhdessä, mutta melkein kaikki vapaa-aika meni treenaamiseen ja siihen, että tyttökin oli siellä kuntosalilla meidän kanssa mukana. Mä koin siitä todella paljon syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Pelkäsin, että pilaan lapseni, kun käytän aikaa omaan tavoitteeseeni niin paljon.

Vaikka eiköhän sekin puhu puolestaan, että telinevoimistelua harrastava tyttö on enemmän kuin innoissaan päästessään kuntosalille painimatolle temppuilemaan? Tai pitemmän päivän jälkeen vaikkapa vaan istumaan sohvan nurkkaan äitin puhelin kourassa ja katsomaan tunnin ajaksi omia lempiohjelmia. Onko se nyt niin kamalaa jos samaa tabletilla/puhelimella oloa tai vaikka television ääressä istumista moni harrastaa sen tunnin kotosalla?

Ja tottakai välillä tyttö on jäänyt vaan Markuksen hyvään huomaan kotiin jos Markuksella on ollut lepopäivä.

Ja onko sekään väärin jos lapsi oppii, että asioiden eteen joutuu ja ennen kaikkea saa tehdä töitä jos jotain haluaa? Määrätietoisuus on kuitenkin aika hieno ja arvostettu piirre. Samalla sitä kannustaa omaa lastaankin harrastamaan ja tekemään asioita mistä tämä todella nauttii.

Nyt, kun kisadieetti ja kisat taas lähestyvät, herää samat ajatukset mieleen taas uudestaan.

Mutta ennen kuin mä itse lähden syyttelemään itseäni, tai te siellä ruudun toisella puolella podette syyllisyyttä, mietitään yhdessä paria juttua.

Eikös lapselle tärkeintä oo se perusturva? Se, että on turvallinen koti, rakastavat vanhemmat ja muita rakastavia ihmisiä ympärillä, on ruokaa ja on vaatteita. Lapsethan tunnetusti haluaisivat vaikka kuun taivaalta jos sen heille antaisi. 🙂 Tietysti omalla mittapuullaan eli esimerkiksi sen isoimman ja kalleimman little pet shop-talon asukkaineen tai markkinoiden parhaan radio-ohjattavan, vai mitä?

Mutta onko se väärin jos 5kk lapsen elämästä menee siihen, että äiti antaa lapselle kaikkensa, mutta keskittyy samalla omaan päämääräänsä? Jos viideksi kuukaudeksi jätetään ne ylimääräiset uintireissut koko porukalla väliin, mutta sen sijaan saa sen perusturvan ja normaalin arjen. Ehkä vähän kiireisen arjen, mutta kuitenkin turvallisen.

Sitä paitsi, aika moni varmasti muistaa lapsuudestaan ne tosi arkiset jutut. Miten äitillä oli tapana lukea iltasatu ja pitää samalla kainalossa. Samaan aikaan muistaa miten äitillä oli joku oma juttu. Mä ainakin muistan miten mun äiti aina jumppasi aerobicvideon tahtiin ihanassa adidaksen kokohaalarissa. Anteeksi äiti. 😀

Tai muistan miten isä rakenteli jokkisautoja autotallissa ja aina varoiteltiin katsomasta valoa kohti, kun isä hitsasi. Sitten sitä mystistä valoa teki mieli vähän kurkata, mutta ei kuitenkaan uskaltanut jos vaikka sokeutuu. 😀

Kyllähän sitä muistaa ne Särkänniemen tai jopa ulkomaan reissut, mutta ne on ollut sellaisia satunnaisia ja harvinaisia juttuja. Kyllä sitä muistaa parhaiten sen arjen ja mä itse muistan mm. miten tehtiin äitin ja siskojen kanssa joka toinen tiistai kauppareissu viereiseen kaupunkiin eli Seinäjoelle. Saatettiin kiertää vähän vaatekauppoja sen isompia ostamatta, sitten tehtiin isot ruokaostokset ja valikoitiin yleensä huolella jäätelöt kotimatkalle autossa nautittavaksi.

Ja nyt kun mä itse mietin asiaa. Kyllähän me kesällä 2016 vietettiin paljon aikaa pururadalla ja kuntosalilla. Mutta toisaalta käytiin myös mm. Särkänniemessä ja saman reissun yhteydessä vietettiin lähes viikko Tampereella. Sen lisäksi tyttö pääsi ihmettelemään hotellielämää Jyväskylään ja katsomaan äitiä lavalle. Sen Jyväskylän reissun tyttö tuntuu kyllä muistavan ikuisesti ja odottaa taas seuraavia kisoja innolla. 🙂 Eikö tuossa oo jo aika paljon pienelle, 6-vuotiaalle tytölle? 🙂 Varsinkin, kun samalla on saanut vierelleen välittävän äidin ja Markuksen ja monen monta muuta ihmistä. Ja sen iltasadun joka ilta, tai sanotaanko, että vähintäänkin 300 kertaa vuoden aikana. 🙂

Mun kannustusjoukot Jyväskylässä<3

Halusin kirjoittaa tämän postauksen juuri siksi, että äidit muistaisivat olla armollisempia itselleen ja toisilleen. Äitiys on haastava tehtävä ja jokaisella on omat tapansa toimia. 

Joten kun seuraavaksi podet syyllisyyttä asioista siellä ruudun toisella puolella tai moitit toisten äitien tapoja ja tekemisiä, muista nämä asiat:

-Jokaisella perheellä on omat tapansa. Sinunkin normaali voi olla toiselle epänormaalia ja päinvastoin.

-Lapselle riittää se perusarki, ne tavalliset jutut. Se, että äiti/isä muistaa pitää sylissä ja kysyä miten koulu- tai tarhapäivä meni.

-Yksi osa välittämistä on myös asioiden tiedostaminen ja pohtiminen. Kun omia päämääriä tavoitellessa muistetaan myös se muu perhe ja heidän tarpeet. Se on jo välittämistä ja hyvää äitiyttä! 

Sulje