Kisadieetti – mitä jos haluaa luovuttaa?

Nyt haluan kirjoittaa suoraan ja kaunistelematta mua piinanneista ajatuksista liittyen dieettiin ja tuleviin kisoihin. Uskon, että moni kisaaja nämä ajatukset jakaa, mutta niitä ei ääneen aina sanota. Toivon, että tästä on apua myös muille, jotka mahdollisesti painivat näiden asioiden kanssa. 

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta maanantaina. Se tuli jopa itkun kera. Sitä todella vahvaa tunnetta kesti jopa kaksi päivää.

“Miksi mä teen tätä?”

“Haluanko mä tätä oikeasti?”

“Saako dieetin lopettaa jos haluaa?” 

Mä haluan heti kärkeen sanoa, että mun kisadieetti on todella inhimillinen. Tälle viikolle ilmestynyttä aerobista saan toteuttaa juuri niin kuin haluan ja valmentaja oli jopa iloinen mun (ja äitin) puolesta, kun pääsen hiihtämään, kun äiti on mua sinne jo pyydellyt.

Tankannut oon tähän asti 7 päivän välein, tästä viikosta lähtien 5 päivän välein. Kevennyksiä/lepoa on tähän mennessä tullut 2-4 viikon välein eli riittävän usein. Dieetti on siis erittäin inhimillinen eikä mitään tehdä kärsimyksen kautta. Joo, kyllähän se kalorivaje ja rankat treenit tuntuu, mutta kaikki pyritään silti toteuttamaan niin, että joka päivä ei olisi yhtä kärsimysnäytelmää.

Vaikka dieetti toteutetaan fiksusti ja ihmistä ajatellen, ei tää dieettaaminen oo helppoa. Ei tää oo mitään mihin ryhdytään hetken mielijohteesta. Tää on niin kokonaisvaltaista. Treenejä oli alussa vain neljä viikossa, joiden jokaisen perään tuli aerobinen. Tällä hetkellä kunnon salitreenejä on kolme (joiden perään tehdään lyhyet aerobiset), hiittejä on kaksi ja lisäksi vielä yksi rauhallinen tunnin mittainen aerobinen. Treenejä on siis kaiken kaikkiaan kuusi (en laske tähän treenin jälkeisiä aerobisia, kun ne menee kuitenkin treenin perään) ja lepopäiviä on vain yksi. Ja lepopäivänäkin käyn poseeraamassa.

Siihen lisätään päälle tiukka ruokavalio. Ja hei, mä saan syödä joka päivä eri ruokia jos haluan. Kunhan pysyn makroissa. Eli en syö edes paperilapun mukaan vaan koostan ruokani (vaikka lounasbuffetista) juuri niin kuin itse haluan. Kuitenkin se ruokailu on väkisinkin rajoitettua ja joudut punnita jokaisen suupalan. Tähän mun dieettiin on mahtunut jo joulu, siskon lasten yhteissynttärit, oman isäni 50-vuotisjuhlat… Kaikissa oon istunut kahvikuppi kourassa muiden syödessä kakkua.

Kyllähän se on siis selvää, että tää kaikki tuntuu ja näkyy arjessa. Välillä se voi tuntua ja näkyä jopa itkun kera.

Mä olin alkuviikosta oikeasti ihan varma, että tähän mä jätän tään. En mä pysty enää. En mä halua enää. Jotenkin vaan otti päähän tää kaikki. Tunsin itseni tyhmäksi, kun maksoin 100€ rusketuksesta. Olishan sillä voinut ostaa vaikka tyttärelle jotain oikeasti järkevää? Tunsin ärtymystä, kun ajattelin, että laitan rahaa ja aikaani siihen, että saan seistä lavalla puolialastomana. Miksi mä teen tätä?! Oon kerran jo kisannut ja näyttänyt itselleni, että pystyn siihen. Pystyn vetää dieetin läpi ja päästä kuntoon. Haluanko mä oikeasti keskittyä tähän, kun mulla on perhekin?

Mutta sitten kuitenkin siitä ekasta kerrasta jäi jotain hampaankoloon. Kunto olisi voinut olla parempi, look olisi voinut olla parempi, esiintyminen olisi voinut olla parempaa.

Päätin silloin heti, että haluan kokeilla vielä uusiksi. Mulla (tai muulla perheellä) ei jäänyt traumoja tuosta ekasta kisadieetistä vaan halusin kokeilla uusiksi. Tuossa alkuviikosta se uudestaan kokeilu tuntui olevan yks hailee. Ihan sama.

Mutta tässä kohtaa nouseekin esiin läheisten tärkeys. Tiedättekö mitä Markus mulle sanoi, kun mä istuin keittiön pöydän ääressä ja itkin? Kun mä sanoin suoraan, että “mua ei kiinnosta paskan vertaa”. Markus kyykistyi mun viereen ja sanoi mulle, että hän ei anna mun lopettaa. Markus sanoi, että hän kannustaa ja tsemppaa mua niin kauan, kun on varma, että mä en oikeasti enää halua. Markus antaa mun lopettaa kyllä jos se on sitä mitä haluan. Mutta hän ei anna mun lopettaa vaan, koska väsyttää. Markus puhui mulle miten vaikeita aikoja ekallakin dieetillä oli ja silti mä tein sen. Ja miten hän näkee, että haluan tätä kuitenkin. Miten hän on nähnyt, että mä kuitenkin sytyn ja innostun tästä asiasta ja saatan suu vaahdossa vaahdota bikinien väreistä tai onnistuneesta treenistä. Vasta jos se kipinä ja innostus musta haihtuu kokonaan eikä hän siitä vierestä sitä enää näe, niin sitten saan lyödä hanskat tiskiin. Koska kyllähän mua jälkikäteen kaduttais jos jättäisin kesken tämän kaiken, kun kuitenkin dieetistä on takana jo lähes puolet ja homma toimii. Aikaa on enää 11 viikkoa, se menee nopeasti.

Avauduin tästä myös kahdelle lajin kautta tulleelle ystävälleni. Molemmat ymmärsivät mua, mutta kannustivat jatkamaan. Tärkeintä oli ehkä se, että nämä ystävätkin sanoivat päätöksen olevan mun oma päätös. Siihen ei saa vaikuttaa kukaan muu. Ei yhteistyökumppanit, ei sponsorit, ei seuraajat, ei valmentaja… Se on ihan mun oma päätös. Ja jos oikeasti haluan lopettaa, mä saan sen tehdä. Mutta he silti kannustivat mua jaksamaan ja jatkamaan vielä.

Tuo tieto, että mä saan lopettaa jos haluan, oli jotenkin helpotus. Kun joku sanoo, että se on mun ihan oma asia. Se tieto riittää mulle. Sen jälkeen multa tippui hartioilta iso painolasti ja tiesin, että voin ja haluan taas jatkaa. Tiesin, että olin vaan käynyt siellä dieettiaallon pohjalla ja taas mennään kohti huippua.

Lisäksi valmentajalta tuli ihan sattumalta juuri huonona hetkenä vastaus yhteen mun sähköpostiin ja lopussa oli myös tsemppauslause. Se tuli sopivaan väliin ihan vahingossa. Kun niitä kannustavia sanoja oikeasti vaan välillä tarvitaan.

Silti haluaisin sanoa, että nää on tärkeitä pohdintoja. On tärkeä pohtia sitä, että mitä oikeasti haluaa. On tärkeä tiedostaa myös ympärillä oleva arki. Pieneen fitnesskuplaan saa mennä, mutta vain pieneen. Pitää muistaa myös ne läheiset ja se perhe siinä ympärillä eikä vaan sokeasti mennä laput silmillä. Varsinkin äitinä sitä murehtii lastaan. Teenkö mä oikein, kun harrastan tätä? Mutta se on tärkeää tiedostaa. Silloin sitä osaa treenien ulkopuolella toimia tietyllä tavalla. Kun eihän ne treenit mullakaan vielä edes vie montaa tuntia viikosta. Vieläkin on rutkasti enemmän tunteja, jotka ehdin viettää perheen kanssa.

Oon todella tyytyväinen, että oon tällä hetkellä osittaisella hoitovapaalla eli teen kuuden tunnin työpäiviä ja täten pääsen töistä jo klo 14, jonka jälkeen on rutkasti aikaa treenata ja olla tytön kanssa. Jos tekisin joka päivä kahdeksan tunnin työpäiviä, olisin heittänyt hanskat tiskiin jo aikaa sitten. Nyt mä jaksan taas painaa seuraavat 11 viikkoa sata lasissa unohtamatta kuitenkaan mun perhettä. Unohtamatta sitä, että vaikka mä oon dieetillä joskus vähän veemäinen, kun treenit ja kalorivaje kiristää päätä, silti tuo mies jaksaa mua tukea eikä anna mun lopettaa. Kuinka helppo hänen olis sanoa, että “lopeta vaan”. Mutta hän ei sitä tee, koska hän ei ole itsekäs. Joten vaikka mun laji vaatii pientä itsekkyyttä, kuten jokainen kilpaurheilu, silti mäkin muistan joka päivä olla olematta itsekäs.

Mä en itsekään tiedä mikä tään koko postauksen pointti oli. Varmaan se, että joskus on vaikeita päiviä eikä ikinä kannata luovuttaa liian ajoissa. Ja ennen kaikkea, on tärkeää, että ympärillä on ihania ihmisiä, jotka tuntee sut läpikotaisin ja kannustaa sua. Jopa pakottaa lempeästi jos se on tarpeen. Ja vaikka mäkin alkuviikosta tosissani epäilin itseäni ja haluani kisata, mä kuitenkin uskon, että kyllä sen tietää ja tuntee kun on oikeasti valmis lopettamaan. 

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday