Kuukautiset on dieettiä tärkeämmät

Tavallaan mä tiesin tämän jo etukäteen. Olin valmistellut asiaa alitajunnassani jo kauan. Se vain vaati jonkun loppusysäyksen. Myös postaukset: ”mitä jos haluaa luovuttaa” ja ”ulkonäkökeskeinen treeni” antoivat vihjeitä tulevasta ja mun ajatusmaailmasta. En kuitenkaan halunnut luovuttaa kevyistä syistä. Uskottelin osittain itselleni, että haluan tätä kyllä ja jaksan nämä viikot ja kuukaudet. Kun tämä on saatettu loppuun, ei mun sitten enää tarvitse. Tunnollisena luonteena myös koin velvollisuudekseni saattaa tämän projektin loppuun. Olinhan luvannut niin monelle. Sponsoreille, yhteistyökumppaneille, valmentajalle, seuraajilleni ja ennen kaikkea itselleni. Jos luovutan, olenko luuseri? Lopulta se riittävän painava ja tärkeä loppusysäys tuli, joka sinetöi kaiken. 

Kun kilpailin bikini fitneksessä vuoden 2016 syksynä, elin ja hengitin lajia ihan täysillä. Näin jälkikäteen ajateltuna, olin jopa vähän tyhmä ja sokea. Tuntuu, että osittain fitness meni kaiken muun edelle. Hoidin tehtäväni äitinä ja puolisona, mutta silti. Se fitness oli liian tärkeää enkä ollut valmis dieetillä uhraamaan minuuttiakaan tai grammaakaan niistä treeneistä ja ruuista mitä valmentaja oli minulle ohjelmoinut. Mulla oli valtava into, joka kantoi mut läpi raskaan, kahdeksan kuukautta kestävän dieetin. Mulla oli valtava into näyttää sekä itselleni että muille, että mä pystyn tähän. Kun lavalta ei tuotu minkäänlaista pokaalia eikä menty edes SM-kisoihin, mä petyin valtavasti. Itkin ja syyttelin itseäni. Muistan ikuisesti sen, kun menin kisojen jälkeisenä maanantaina töihin. Työkaverit olivat tosi tsemppaavia ja pitivät mua silti numero ykkösenä, mutta mä tunsin tuottaneeni kaikille pettymyksen. Pillahdin itkuun, kun yksi naispuolisista työkavereistani tuli kehumaan mun suoritusta. Itkin hänen olkapäätään vasten. Mietin, että miksi mua kehutaan, kun en saavuttanut mitään? Mutta olinhan  mä saavuttanut. Olin näyttänyt itselleni ja muille, että mä vedän tään loppuun asti ja pystyn tähän. Kyllä mulla ja muilla kisaajilla on mun mielestä oikeus ylpeänä sanoa, että me pystytään tähän, ei tähän jokaisen henkinen kantti vaan pysty. Eikä toki kaikkien tarvikaan pystyä jos ei asiaan kerta ole motivaatiota. Kisojen jälkeen, mä olin valmis menemään uudestaan lavalle saman tien seuraavana keväänä eli keväällä 2017. Onneksi luovuin siitä ajatuksesta melko pian, kun tajusin, että offilla olo on aika kivaa. Kahdeksan kuukauden tiukan suorittamisen jälkeen on ihan kiva syödä viikonloppuisin tytön ja Markuksen kanssa vähän muutakin kuin dieettisapuskoja. On kivaa, kun on energiaa tehdä muutakin ja mieli on oikeasti positiivisen iloinen enkä ole jatkuvasti pinna kireällä, kuten dieetillä olin.

Joulukuussa 2016 kuitenkin tein sopimuksen tulevasta uuden (nykyisenkin) valmentajani kanssa ja ajateltiin mun kisaavan syksyllä 2017. Tammikuussa 2017 lunastinkin kisalisenssin ja olin kovaa vauhtia menossa lavalle syksyllä 2017. Mulla olisi sillä kertaa ollut myös kilpasiskoja tältä suunnalta. Vuonna 2016, kun olin jotenkin loppuviimein niin yksin, vailla vertaistukea.

Helmikuussa 2017 me kuitenkin lyötiin Markuksen kanssa hääpäivä lukkoon. Hääpäivä valikoitiin sitä mukaa, että olen ehtinyt kisata ja palautua pikkuisen niistä. Pikkuhiljaa kevään mittaan kuitenkin tajusin, että muut asiat on tärkeämpiä. En pystyisi keskittyä sekä kisoihin että häihin yhtä aikaa ja luonnollisesti hääpäivä merkitsee minulle miljoona kertaa enemmän kuin yhdetkään kisat. Joten kevään aikana tein päätöksen jättää syksyn 2017 väliin. Se oli oikea päätös, sillä vuosi 2017 oli erittäin tapahtumarikas ja täten stressaavakin kaikin puolin.

Laitoinkin keväällä 2017 myös valmennuksen jäihin ja sovittiin, että jatketaan yhteistyötä sitten häiden jälkeen ja lavalle noustaan keväällä 2018. Kun häät oli juhlittu, alkoi kisakuume kuitenkin pikkuhiljaa nostaa päätään. Motivaatiota oli niinkin paljon, että ajelin Helsinkiin asti poseeraamaan 400km/suunta, yhden päivän aikana. Puhkuin intoa. Jes, taas noustaan lavalle. Kuitenkin joku sanoi mun pään sisällä, että en usko mun olevan lavalla huhtikuussa. Joku kaihersi taka-alalla jatkuvasti. Sanoin sen Markukselle ääneenkin monesti. Jopa jo dieetin aloituksen jälkeen. Sanoin, että mä en vaan näe itseäni siellä lavalla keväällä. En edes osannut selittää miksi, musta vaan tuntui siltä.

Dieetille kuitenkin lähdettiin ja motivaatiotakin oli. Suoritin treenit sata lasissa, noudatin ruokavaliota 110%. Samaan aikaan olin silti armollisempi. Olin ekan kerran jälkeen ymmärtänyt, että ei tään tarvi olla koko elämä vaan dieetin voi vetää läpi huomattavasti fiksummin. Ekan kerran valtavaa intoakaan ei ollut mukana vaan menin enemmän jalat maassa, joka oli hyvä juttu. Ennen kaikkea olin tyytyväinen, kun takanani oli nyt valmentaja, jonka kanssa jaan samat ajatukset dieettaamisen ja kisaamisen suhteen ja dieetti oli kaiken kaikkiaan ensimmäistä fiksumpi. Tiesin, että tulisin pääsemään edelliskertaa parempaan kuntoon huomattavasti vähemmällä kärsimyksellä. Tiesin, että ykkösenä tulee mun terveys ja sekä mulle että valmentajalle on tärkeää, että homma tehdään inhimillisesti terveyden ehdoilla. Että tään kaiken ei tarvitse olla kärsimystä kuten liian usein fitnesspiireissä annetaan ymmärtää.

Koin dieetin helppona. Sainhan syödä mitä halusin, kunhan pysyin makroissa. Sain tankata 5-7 päivän välein (edellisen 2-3kk välein sijaan..), kevyitä viikkoja pidettiin 2,5-4 viikon välein. Kuitenkin huomasin, että jälleen kerran, mun persoona alkoi muuttua. Tulin kireämmäksi, en jaksanut muuta kuin pakolliset jutut, en ollut enää yhtä iloinen kun ennen.  Ajattelin, että se kuuluu asiaan, koska tää on kilpaurheilua. Ja niinhän se onkin. Kyllähän pieni kireys ja väsymys kuuluu kilpailukaudella varmasti jokaisen kilpaurheilijan elämään, oli laji mikä vaan. Koska eihän tää tosiaan ole mitään kuntoliikuntaa ja ”sunnuntaiajelua”. Tää on kilpaurheilua, kyllä se väkisinkin näkyy jossain. Ajattelin myös, että sitä voi muutamaksi kuukaudeksi uhrata muut menot. Mennä fitness edellä ja sitten taas ehtii muutakin, kun ei tää kestä kuin nelisen kuukautta. Silti, joku harasi koko dieetin ajan henkisellä puolella aavistuksen vastaan. Niistä tuntemuksista myös kirjoittelin blogiin.

Koko dieetin ajan mielialat sahasi. Jos ekalla dieetillä meni yhden kannustuksen avulla seuraavan kuukauden, mentiin tällä toisella kertaa yhdellä kannustuksella ehkä yksi päivä. Jos sitäkään. Juttelin muiden kisaajien kanssa ja muut toista kertaa dieettaajat jakoivat mun ajatukset. Ajattelin jälleen, että tää kuuluu asiaan.

Lopulta tuli tilanne, joka  voi myös kuulua jonkun mielestä asiaan. Mulle se oli kuitenkin viimeinen niitti.

Mun normaalisti säännölliset kuukautiset jäivät tulematta. Mun kuukautiskierto on aika lyhyt, 23-26 päivää. Pari päivää ennen kuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa, 10.dieettiviikon kohdalla, mulle ilmaantui stressioireita. En saanut nukuttua, purin hampaita voimakkaasti yhteen. Onneksi lepo oli jo ihan nurkan takana, joten jaksoin painaa menemään. Kun oltiin kuukautiskierron 27.päivän kohdalla, aloin jo vähän huolestua. Mietin, että menkkojen täytyy tulla parin kolmen päivän sisällä. Onneksi olen merkinnyt kuukautiseni kalenteriin säännöllisesti viimeiset seitsemän kuukautta, joten pystyin laskemaan tarkat päivät kalenterista. Stressasin ja odottelin. Laskin joka päivä uudestaan ja uudestaan kiertopäiviä, selasin kalenteria tuskastuneena. Tein luonnollisesti myös raskaustestin poistaakseni sen mahdollisuuden, mutta ei. Negatiivista näytti, kuten arvelinkin. Onneksi mun valmentajakin suhtautui asiaan vakavasti, joten tällä hetkellä kun tätä tekstiä kirjoitan, olen levännyt jo seitsemän päivää. Olen syönyt seitsemän päivää vapaasti ilman puntaria. Herkutellut ja syönyt ihan normaaleja ruokia astetta rennommin. Treenannutkin kevyesti, ulkoillut, ollut treenaamatta. Ollaankin siis pidetty dieetistä kokonainen viikko taukoa stressioireiden takia. Kuukautiskierrossa mennään tällä hetkellä 38.päivän kohdalla, mutta edes lepo ei ole tuonut kuukautisia vielä takaisin.

Tänään mun piti jatkaa taas dieettiä, mutta en sitä tehnyt. Olen aina sanonut, että tää touhu on mulle ok niin kauan, kuin keho toimii. Ja mulle yksi tärkein merkki kehon toiminnasta on ollut kuukautiset. Mulle hormonitoiminta on tärkeä asia. Mun kuukautiset on aina olleet säännölliset. Oon kokenut tosi stressaavia aikoja elämässäni eikä mun kuukautiset ole ikinä jääneet pois. Ennen kuin nyt. En kokenut tätä dieettiä erityisen raskaana. Mun valmentaja hoiti ja hoitaa kaiken niin, että terveys ei vaarantuisi. On napsittu purkista kaikki mahdolliset lisäravinteet, joilla turvataan kehon normaali toiminta. Lisäravinteilla korjataan puutostiloja, jota tiukka dieetti väkisinkin tuo tullessaan ja pidetään stressiä kurissa. Että keho jaksaisi toimia normaalisti myös stressin alla, jota tämä dieetti keholle on. Mutta ikinä ei voi tietää miten keho reagoi. Kukaan ei voi tietää missä kohtaa jokin asia on keholle liikaa. En edes minä itse, vaikka elän kehossani joka hetki ja luin sen viestejä joka hetki tosi tarkoin. Nyt tämä dieetti oli mun keholle liikaa ainakin tässä kohtaa.

Ja jos mun keho kertoo, että se ei jaksa toimia normaalisti, silloin mä mun kehoani kuuntelen. Mä kunnioitan viestiä mitä se tahtoo mulle sanoa.

Mä oon saanut sen käsityksen, että aika usein kuukautisten pois jäämiseen suhtaudutaan fitnesspiireissä aika kevyesti. Osittain viitataan kintaalla, ajatellaan sen kuuluvan asiaan. Voin toki olla väärässäkin, toivottavasti olen. Mutta jos kuukautisten pois jäämiseen suhtaudutaankin vakavasti, siitä ainakin puhutaan liian vähän. Mäkin meinasin ensin langeta siihen ansaan. Ajattelin, että en halua näin henkilökohtaista asiaa kuin kuukautiskiertoani ja kuukautisten pois jäämistä kirjoittaa blogissa. Mutta sitten tajusin, että mä olisin tekopyhä tai raukkamainen jos jättäisin tään asian kirjoittamatta, kun olen muutenkin dieetistä niin tarkasti raportoinut. Ennen kaikkea, mä lankeaisin siihen samaan ansaan kuin moni muukin. Siihen ansaan missä kerrotaan vaan dieetin hehkeistä puolista. Kun kauniit lihakset piirtyvät esiin, sovitellaan blinbling-bikineitä ja varataan kisarusketusta. Tai vastaavasti puhutaan kyllä dieetin raskaasta puolesta; rankoista treeneistä kanan ja parsakaalin voimalla. Mutta unohdetaan se mitä dieetti voi pahimmillaan tehdä terveydelle. Mua osittain hirvittää nuoret, alle parikymppiset naiset, jotka tähän hommaan hurahtaa eivätkä samalla tavalla välitä tai tiedäkään asioista. Normaali hormonitoiminta ja hormonitasapaino on erittäin tärkeä asia. Ei kuukautiset tule turhaan, niillä on tärkeä tehtävä naisten elämässä. Naishormonithan ovat tärkeitä myös miesten kehossa, koska ne ehkäisevät mm. osteoporoosia.

Tämä siis kertoo jo aika paljon. Jos dieetataan jatkuvasti kuukautisten uhalla, mitä se voikaan tehdä mm. luustolle? Puhumattakaan muista terveysongelmista.

Ehkä suhtaudun jonkun mielestä liian dramaattisesti asiaan tässä kohtaa, kun en edes tiedä alkavatko ne menkat sieltä pian. Ja kun on olemassa porukkaa, jonka menkat on jatkuvasti epäsäännölliset. Mun mielestä en.

Kyllähän kuukautiset voivat jäädä pois myös muunlaisen stressin takia. Stressin takia, johon et voi itse vaikuttaa. Saat potkut töistä, lapsesi sairastuu… Stressi  voi tuollaisissa tilanteissa olla niin suurta, että myös kuukautiset jäävät pois. Mutta mun mielestä olennaista onkin se, että noihin asioihin ei voi itse vaikuttaa. Jos mä voin vaikuttaa tähän stressitilaan jättämällä leikin kesken, mä myös sen teen. Jos menkat olisivat tulleet taukoviikon aikana, kuten valmentajakin odotti, voisi tilanne olla eri. Mutta olisi mun arvojen ja ajatusmaailman vastaista jatkaa täyttä dieettimenoa ilman, että menkat ehtivät alkaa. Mitä jos menkat eivät tulisikaan koko loppudieetin aikana ollenkaan?

Mulla on jo yksi ihana tytär, mutta haluan ehdottomasti jossain kohtaa yhteisiä lapsia Markuksen kanssa. En halua joku kaunis päivä miettiä, että pilasinko raskautumisen mahdollisuuden tällä dieetillä.

Mä en voi olla jo nyt ajattelematta, että olenko pilannut sen jo nyt? Ja vaikka huoli on toivon mukaan turha, on se mun mielestä liian suuri murhe kannettavaksi kahden kuukauden ajan mitä tämä dieetti vielä kestäisi. Kun joka hetki miettisin, että mitä jos. Kun kuitenkin se perhe on miljoona kertaa arvokkaampi asia, kun se lyhyt hetki siellä lavalla.

Kun mä sain tämän päätöksen päässäni tehtyä ja kerroin sen myös Markukselle, multa tuli itku. Eli ei tämä päätös kuitenkaan siinä mielin kevyt ja helppo ollut. Se oli helppo siinä mielessä, että keho päätti asian mun puolesta ja arvostan sitä. Mutta vaikea se oli siinä mielessä, että kyllä mä kuitenkin olen myös nauttinut tästä lajista. Enhän olisi tätä näin kauaa tehnyt. Mutta kun sain sen päätöksen tehtyä, oli jo seuraavana päivänä mieli paljon kevyempi. Ennen kaikkea, olo oli helpottunut. Joka kertoo mun mielestä aika paljon, tiedän tehneeni oikean päätöksen. Ja nyt tiedän myös sen, että en ole luuseri tämän päätöksen takia.

0
Jaa:

This Post Has 8 Comments

  1. Mulla virtaa kyyneleet täällä. Sä olet rohkea ja oon hyvin ylpeä siitä, että kuuntelet sun kroppaa se on kuitenkin se joka määrittää paljon miten elämä menee. Iso tsemppi halaus, älä turhia huolehdi sun kroppa palautuu se on vaan ihmeissään nyt.

    1. Voi kiitos sulle. ❤️ Juteltiinkin jo enemmän niin oon nyt ihan sanaton. ?

  2. Rohkea nainen! Meistä ihan jokaisen tulisi tehdä sydän edellä valinnat <3

    1. Kiitos! ❤️ Nimenomaan, sydän edellä ja terveys huomioiden.

  3. ♥♥♥

    1. ❤️

  4. Mahtava ja rohkea teksti, Mun mielestä ehdottomasti oikean ratkaisun teit. 🙂 <3

    1. Kiitos! ❤️ Uskon myös, että oli oikea päätös. ???

Vastaa

Close Menu

Black Friday