Onko fitness sallittu syömishäiriö?

Jos joku jättää kisadieetin kesken ja mahdollisesti lopettaa koko lajin vieläpä jonkin asteisten terveydellisten ongelmien takia, taitaa olla aika yleistä, että koko laji haukutaan pystyyn. Mä en kuitenkaan aio sitä tehdä ja oma vastaus otsikon kysymykseenkin on lyhyt ja ytimekäs: EI. Tästä postauksesta pääset kuitenkin lukemaan lisää mietteitä syömishäiriöistä ja fitneksestä sekä ennen kaikkea mun omia kokemuksia aiheesta.

Minkään urheilulajin ja syömishäiriön välille ei voi vetää selkeää linjaa. Se on mielestäni ihan selvää. Mutta on myös selvää, että jokaisessa lajissa voi kuitenkin olla oireilevia yksilöitä. Ihan samalla tavalla kun oireilevia yksilöitä voi olla missä vaan yhteisössä. Oli se yhteisö sitten nimenomaan joku laji tai vaikkapa työyhteisö.

Syömishäiriö on psyykkinen sairaus eli se johtuu nimenomaan yksilön psyykkeestä, ei siitä että sairaus olisi lajin vika. Mutta tottakai on selvää että mm. fitness on ruokien punnitsemisineen ja ulkonäkökeskeisine treeneineen herkkä laji ja voi täten edesauttaa syömishäiriön syntyä jos ihmisen psyyke on valmiiksi siihen taipuva ja pahentaa asiaa jos ongelmia esimerkiksi ruokailun ja oman peilikuvan kanssa on valmiiksi.

Mä itse puhun vahvasti omasta kokemuksesta. Nimittäin itselläni on takana syömishäiriöistä käyttäytymistä, joten tunnistan ne ajatukset samantien. Mun myös tekee mieli sanoa, että usein se menee niin, että kerran syömishäiriöinen, aina (jollain tasolla) syömishäiriöinen. Ei jokaisessa tapauksessa, sillä kaikki on niin yksilöitä, mutta aika usein. Ja näin mä voinkin sanoa että mä en tykkää ajatuksista mitä fitness ja nimenomaan kisadieetti mun päähän on saanut. Sekä ekalla dieetillä että tällä tokalla keskenjääneellä dieetillä.

Nimittäin sitä mukaa kun kroppa kiristyi, laski myös mun itsetunto. Se on hullua. Mitä pienemmäksi ja kireämmäksi tulee, sitä epävarmemmaksi sitä käy.  Luulisi, että se olisi toisinpäin? Osittain osasin toki arvostaa sitä muuttuvaa kehoa ja sen eteen tehtyä työtä. Olin ylpeä kropan muutoksista, joiden ansiosta voisin loistaa lavalla ja täyttää lajin vaatimukset.

Mutta suurimmaksi osaksi en silti tykännyt kehostani, olin joka päivä epävarma ja tunsin olevani jollain tapaa huono. Vaikka kiristyin koko ajan, mietin vain, että ”tuolla on vielä liikaa rasvaa”, ”tuolta pitäisi vielä kiristyä”, ”en mä pääse kuntoon”, ”oon liian rasvainen lavalla”. Vaikka tuo kropan muutosten tarkkailu kuuluu väkisinkin tähän ulkonäkökeskeiseen lajiin, se pitää osata ottaa oikein. Sen ei pitäisi tuottaa ahdistusta. Mäkin yritin ajatella koko ajan, että teen parhaani ja kun noudatan valmentajan ohjeita, se riittää niin pitkälle kun riittää. Kaikki lavalla on oikeasti upeita ja mun pitää tehdä vain parhaani. Enkä mä oo huono jos en sijoitu. Niin silti ne ajatukset valtasi mielen ihan liikaa. Ne ajatukset, kun pidin itseäni silti jotenkin epäkelpona ulkoisesti.

Ja mitäs sitten dieetin jälkeen? No, silloin sitä tekee mieli syödä kaikki mitä vastaan tulee ja sen suklaalevyn syötyäni, vihasin itseäni ja omaa ulkomuotoani. Näin itseni lihavana vaikka todellisuudessa vatsapalikoiden ääriviivat pilkahteli ja kylkiluut loisti edelleen. Todellisuudessa se suklaalevy ei ollut muokannut mun ulkomuotoa mitenkään, mutta näin asian niin. Katsoin peilikuvaani syömishäiriöisten linssien läpi. Linssien läpi, joiden kautta langanlaiha näyttää lihavalta.

Hiilarit tuovat dieetin jälkeen kehoon lähinnä nesteitä, mutta totta kai keho kerää myös sen pienen, luonnollisen rasvakerroksen. Rasvakerroksen, jonka avulla meidän keho pystyy toimia normaalisti.  Tottakai se kroppa pehmenee, kun kisakunto on niin äärimmilleen vedetty!

Ja vaikka mä tiedän tuon asian, mä ahdistun dieetin jälkeen siitä turpoavasta olomuodosta. Vaikka mä tiedän sen asian, se todellisuus iskee silti vasten kasvoja. Se todellisuus, kun ei meinaa kestää sitä turpoavaa olemusta. Ne tunteet on ainakin mulla oikeasti tosi vahvoja.

Sen lisäksi mä ahdistun ruokailuista. Kun tekisi mieli syödä kaikkea mitä dieetillä ei voinut, mutta ei uskalla. Kun tekee mieli syödä se yksi pulla ja usein sen syökin, mutta jälkeenpäin sättii itseään. Miksi en voinut olla syömättä? Miksi mulla ei riitä itsekuri dieetin jälkeen, kun se riittää dieetilläkin? 

Nyt, kun tätä postausta kirjoittelen, olen päässyt jo tuosta vaiheesta yli. Mutta noita ajatuksia ainakin itse henkilökohtaisesti käyn mielessäni pari ensimmäistä viikkoa, kun dieetti loppuu ja sitä herkuttelee ja alkaa syödä taas pikkuhiljaa normaalisti.

 

Mä oon ollut kyllä terve syömishäiriön osalta eli käyttäytyminen ennen lajiin ryhtymistä on ollut täysin erilaista kun syömishäiriön aikaan. Mutta silti osa ajatuksista on noussut uusiksi pintaan. Ja se ei tunnu kivalta. Jos mä oon jo parantunut syömishäiriöstä, pitänyt itseäni hyvänä ja ollut itsevarma, ei oo todellakaan kiva kokea niitä syömishäiriöisen epävarmoja ajatuksia jälleen. Ajatuksia missä sitä kokee olevansa jotenkin huono, ihan vain ulkomuotonsa takia.

Näiden ajatusten myötä joudun todeta, että fitness ei ehkä ikinä ole ollut tai ikinä tule olemaan MULLE sopiva laji. Välttämättä. Uskon myös, että on muitakin joille se ei sovi jos syömishäiriöiseen ajattelutapaan on taipumuksia. Toisilla taas laji voi parantaa vakavankin syömishäiriön, toisilla se voi tuoda esiin vanhoja tuntemuksia. Mutta jälkeen kerran, se on yksilöstä kiinni. Eikä sitä ikinä voi tai saa missään asiassa ajatella liian mustavalkoisesti. Entinen kilpaurheilija voi olla mainio valmentaja seuraaville saman lajin urheilijoille tai sitten todella huono. Jos itsellä on erittäin huono suhde omaan äitiinsä, voi suhde omaan lapseen olla myös huono, tai sitten ei. Se on niin monesta asiasta kiinni eikä yksilön merkitystä voi korostaa ikinä liikaa.

Tärkeintä onkin, että kisaajat rehellisesti kuuntelevat omia tuntemuksia ja ajatuksiaan, tiedostavat ne eivätkä valehtele itselleen tai muille. Ja ennen kaikkea, arvostavat itseään. Oli sitä kisakunnossa tai ihan vaan normaalissa kunnossa. Ja se normaali kunto on muuten todella laaja käsite!

Onneksi lajia itsessään ei tarvi syyttää ja tiedän, että lajin parissa on todella paljon hienoja kisaajia, joiden ajatukset ovat hyvin, hyvin kaukana syömishäiriöisestä ajattelusta. Eli ei, fitness EI ole sallittu syömishäiriö. 

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday