Poika on jo reilu kolmen viikon ikäinen. Kovasti hän on pitänyt äidin kädet kiireisenä enkä ole ehtinyt päivitellä blogia, vaikka tässä kotosalla on suurin osa ajasta oleskeltukin. Nyt on kuitenkin sopiva hetki vähän kirjoitella kuulumisia. Monia varmasti kiinnostaa miten synnytys lähti käyntiin ja miksi se tuli meille jopa vähän yllätyksenä, joten ajattelinkin nyt palata ajassa taaksepäin keskittyen pikkuisen synnytykseen ja meidän ensimmäisiin viikkoihin.
Synnytys
Lauantaina 26.1 oli meneillään viikot 39+1 ja meillä oli ihan normaali aamu ja päivä perheen kesken. Aamupäivä vietettiin salilla ja päivemmällä mentiin koko porukka pikkuisen pulkkailemaan. Mä tosin keskityin pulkkamäessä lähinnä kuvaamaan ja katsomaan sivusta.
Kipuja mulla ei ollut kuitenkaan minkäänlaisia vaan jaksoin ihan ongelmitta ja vaivatta. Illemmalla Viivi meni kaverinsa luo yöksi ja kun saattelin häntä ulos ja treffattiin hetken myös koirakaveria kuuden aikoihin, mulla lorahti housuihin jotain. Lorahdus oli kuitenkin niin pieni ja näytti hieman valkovuotomaiselta, että ajattelin sen olevan vain vetisempää vuotoa. Se kun on normaalia loppuraskaudessa. Pienen hetken kävi mielessä; entä jos se onkin lapsivettä? En kuitenkaan uskonut siihen. Koska Viivi oli kaverinsa luona yökylässä, me lähdettiin vielä ulos syömään. Saatiin siis samalla treffi-ilta. 🙂 Oireita ei ollut minkäänlaisia. Ei kipuja tai muutakaan. Nukkumaan ollaan menty vähän ennen yhtätoista ja nukuin oikein makoisat yhdeksän tunnin yöunet heräten puoli kahdeksan jälkeen.
Heräilin tosiaan sunnuntaiaamuun 27.1 raskausviikoilla 39+2, keittelin kahvit, tein aamupalaa ja otin samantien läppärin esille, että Markuksen heräämistä odotellessa näpytän 40.raskausviikon postausta parilta päivältä. Siinä hääräillessä, lorahti housuihin taas ihan pikkuisen jotain. Siinä kohtaa laitoin siteen housuihin ja tiesin jo, että synnärille kannattaa varmuuden vuoksi soittaa. Päätin kuitenkin odotella Markuksen heräämistä. Kun Markus klo 9 heräsi, soitin samantien synnärille ja sieltä käskettiin lähteä näytille. Klo 9.30 ollaankin sitten lähdetty kirpeässä yli -20 asteen pakkasessa tankin kautta kohti synnäriä. Matkalla tuli kaksi ensimmäistä kipeää supistusta koko raskausaikana. Edelleen olin varma, että ei tässä silti hätää ole vielä ja päästään varmaan kotiin odottelemaan. Sairaalakassi oli silti pakattu mukaan. Kymmeneltä oltiin sairaalassa ja pian saatiin testin avulla varmistus, että lapsivettä ne lorahtelut oli. Se tosin oli aika selvää jo synnärille päästessä, koska sisälle kävellessä tuli isompi lorahdus, joka kasteli koko housut… 😀 Ennen puolta päivää tarkistettiin kohdunsuu (kolme senttiä auki), ultrattiin (painoarvio 3kg) ja kärsittiin ihan muutamat supistukset välillä klo 10-12.
Klo 12 oltiinkin sitten jo salissa oksitosiinitipan kanssa ja klo 18:17 oli 3088g painava ja 48cm pitkä poika maailmassa kymmenen minuutin ponnistusvaiheen jälkeen. Toisin sanottuna synnytyksen kestoksi tuli kuutisen tuntia ja supistukset tuli rytinällä päälle oksitosiinilla käynnistettynä. Oksitosiinitippa laitettiin sen vuoksi, että lapsivettä oli lorahtanut jo aiemmin eikä synnytys silti ollut kunnolla käynnissä. Vesien mentyä on olemassa infektioriski, jonka vuoksi synnytystä vähän käynnisteltiin. Kivunlievitykseksi sain combipuudutuksen (spinaali+epiduraali) ja ilokaasua, mutta esimerkiksi vuokrattu TENS-laite jäi käyttämättä. Myös mun haaveilemat suihku, allas ja akupunktio jäi väliin, koska kaikki tapahtui niin nopeasti. Eli jos ajatellaan, että tämä kaikki tuli vähän yllätyksenä ja nopeasti niin tarkennettuna voidaan sanoa (kerroin tätä salissakin varmaan kaikille kätilöille 😀 ), että klo 9:00 oon vielä istunut kahvikupin kanssa kotona 9h kivuttomien yöunien jälkeen ja miettinyt pitäisikö varmuuden vuoksi lähteä synnärille ja yhtäkkiä klo 14 sain jo puudutuksen voimakkaisiin supistuksiin. Eli siinä mielessä tapahtui vähän nopeasti ja yllättäen, kun sellaista odottelua ja supistuksiin tottumista kotosalla (tai osastolla) ei ollut ollenkaan vaan saliinkin päästiin niin nopeasti.
Tästä kaikesta äkillisyydestä ja voimalla päälle vyöryneistä supistuksista johtuen koin synnytyksestä aika paljon ahdistusta ensimmäiset päivät. Mua itketti ja ajattelin, että en halua enää ikinä synnyttää. Mua harmitti se, että olin valmistautunut niin hyvin etukäteen ja suunnitellut asioita eikä ne sitten toteutunutkaan. Mua harmitti se, että en ehtinyt jotenkin synnytykseen henkisesti mukaan ollenkaan vaan kaikki tapahtui niin vauhdilla. Mutta tämä kaikki kertoo vain sen mikä onkin tiedossa; synnytykseen voi henkisesti ja fyysisestikin valmistautua, mutta lopulta mikään ei ole omissa käsissä vaan täytyy vaan antautua luonnon armoille ja ottaa vastaan se mitä tulee.
Onneksi munkin ahdistus on silti lieventynyt ja jo reipas viikko synnytyksen jälkeen totesin, että voisihan sitä vielä synnyttää. 🙂 Tähän kaikkeen auttoi sekä mun äitin että äitiysterkkarin kanssa keskustelu. Ne sai tilanteen vähän laukeamaan ja pystyin ajatella synnytystä taas positiivisemmin. Ja tietysti aika vaikuttaa myös. Aina on silti hyvä jutella asioita halki jos vähänkin joku mietityttää, vielä pidemmänkin ajan jälkeen. Se ahdistus kun voi tulla vastaan siinä kohtaa jos haluaa lisää lapsia eikä minkäänlaisia mörköjä kannata asian suhteen jättää elämään taustalle.
Vauva-arjen aloitus
Sairaalassa oltiin kaksi yötä, kotiuduttiin tasan kahden vuorokauden iässä. Kaikki lähti sujumaan samantien tosi mukavasti! Imetys sujui ja sujuu edelleen ja kaikki lähti tosi luonnostaan omalla painollaan menemään. Olin jopa yllättynyt miten hyvin imetys ja kaikki muistui mieleen 8 vuoden tauon jälkeen. Sairaalassa kätilöt eivät juurikaan käyneet meitä edes katsomassa, kun ei meillä ollut mitään hätää tai kysyttävää itselläkään. 🙂
Myös kotona meillä lähti heti rullaamaan oikein mukavasti. Vauva on nukkunut pääasiassa oikein hyvin yötkin ja tuntunut ymmärtävän päivän ja yön eron alusta asti eli valvoo päivisin pisimmät pätkät ja päinvastoin nukkuu öisin pisimmät pätkät eikä välissä valvoskele. Tosin nyt, kun tätä kirjoittelen vauvan ollessa kolmen viikon ja kahden päivän ikäinen, on meillä kolme levottomampaa yötä takana. Vauva on pari viime päivää nukkunut päivällä pidemmästi ja sikeämmin ja yöllä jotenkin vähän levottomammin. Myös mahavaivat välillä vaivaa ja nimenomaan aamuyöstä, vauva ei onneksi ole joutunut varsinaisesti itkeä mahaansa, mutta kitinää ja ähinää on välillä tosi paljon. Terkkari kuitenkin lohdutti, että se on epänormaalimpaa jos vatsavaivoja ei ollenkaan tule eli jollain tasolla niitä tulee kyllä kaikille. Kyllä sekin siitä tasaantuu, kun vauva kasvaa.
Kahden viikon iässä aloitettiin ulkoilut ja ollaankin ulkoiltu sen jälkeen joka päivä. Vauva tykkää kovasti vaunuttelusta ja nukkuu vaunuissa hyvin. Myös yksin on jäänyt ulos nukkumaan jo pari kertaa eli ulkoilmassa uni tuntuu maistuvan. Muutenkin tuntuu tykkäävän hirveästi nukkua joko liikkeessä tai sitten tiiviissä paketissa; äitin ja isän pitäisi jatkuvasti hytkyttää mielellään seisaalta (istualtaan ei käy 🙂 ) tai jos paikallaan nukkuu, niin sitten kaukalossa autoreissun jälkeen tai vaunuissa vaunuttelun päälle. Pitäisi varmaan kokeilla jotain kapaloa öisin varsinkin näiden parin levottoman yön jälkeen. Onneksi ollaan kuitenkin nukuttu sen verran mukavasti ja ennen synnytystäkin mun yöt oli niin hyviä, että väsymys ei ole itseä vaivannut.
Ulkoilun lisäksi ollaan kyläilty sekä mun äitin että isän luona, kun kolme viikkoa tuli täyteen ja maanantaina oltiin ekaa kertaa myös vauvaryhmän tapaamisessa. Myös kaupassa on käyty jo moneen otteeseen, tosin vauva ei ole vaunuista siitä tiennyt mitään. 🙂 Kiva päästä pikkuhiljaa vaunuttelun lisäksi ns. ihmisten ilmoillekin. Kyllä se neljän seinän sisällä kököttäminen vaan alkaa tuntua jossain kohtaa ja sitä jaksaa paremmin, kun näkee vähän muutakin kun samat seinät kotosalla. Tosin huomaan myös sen, että riittävästi pitää silti olla myös leppoista aikaa kotosalla, muuten alkaa väsyä myös siitä menemisestä.
Painoa on tullut pojalle kivasti, viime keskiviikkona 17 vuorokauden iässä painoa oli hienosti jo 3510 grammaa eli oma maito on riittänyt oikein hyvin ja murehdin imetyksen onnistumista vähäisen painonnousun kannalta onneksi ihan turhaan!
Koira otti vauvan heti tosi hyvin vastaan, taitaa ajatella vieläkin välillä, että hänelle tuotiin oma vauva ja vahtii vauvaa ihan selkeästi. 🙂
Isosisko Viivi on ihan myyty eikä tuollaisella kohta 9-vuotiaalla oo ollut edes mustasukkaisuutta, kun ainoastaan ihastelee ja hoitaa vauvaa ja ymmärtää vauvan tarvitsevan nyt paljon huomiota ja hoitoa. Tottakai vähän kaipasi itsekin normaalia enemmän äitin haleja ja huomiota varsinkin alkuun, mutta nyt on sekin jo tasaantunut.
Kuten postauksesta käy ilmi, meillä menee oikein mukavasti. Vaikka synnytys vähän ahdisti alkuun, on loppuviimein fiilis myös synnytyksestä positiivinen eikä ahdistusta ole jäänyt. Myös vauva-arki on lähtenyt rullaamaan kivasti! Mun blogissa tullaan näkemään nyt aika paljon tätä vauva-arkea ja kaikkea siitä ympäriltä, koska sitähän tämä oma elämä nyt on. Varsinkin palautumiseen ja treenin pariin palaamiseen tuun kuitenkin keskittymään erityisesti. Äitiysfysioterapia-aikakin on jo varattuna kolmen viikon päähän!
7
