Täysillä tai ei ollenkaan?

Joko et syö karkkia ollenkaan tai syöt joka päivä. Joko treenaat täysillä tai et ollenkaan. Kuulostaako tutulta?

Kuinka moni on sellaisia jokotai-ihmisiä? Eli juurikin noita yllämainittuja; pidättäydytään ihan kokonaan karkeista eli ollaan ihan karkkilakossa, koska jos annetaan lupa syödä vähän, syödään sitä sitten joka päivä eikä se pysy siinä “vähässä”. Sama homma treenin suhteen, ainoat vaihtoehdot tuntuu olevan ääripäät; joko vaan levätään tai sitten treenataan täysillä – vaihtoehtoja ei ole.

Mulla itsellä on vähän samaa vikaa eli esimerkiksi herkkujen kanssa mun on välillä hyvin vaikea pysyä siinä kohtuudessa. On parempi olla kokonaan ilman, kun syödä kohtuudella. Mä kuitenkin monesti mietin, että miksi näin? Koska mun mielestä se ei oo kiva eikä hyvä juttu vaan aina pitäisi osata kulkea sitä kultaista keskitietä. Sitä voidaan jopa miettiä, että onko sen syömisen taustalla jotain ongelmaa, kun asia on noin?

Se on asia kuitenkin erikseen eli jos ei lähdetä kaivelemaan sen syvempää tai miettimään syitä mistä tuo johtuu, niin todetaan vaan, että tutulta kuulostaa! Ja tuo taitaa olla aika yleistä. Ihan samaan kategoriaan menee myös se, että jos on sairaana tai muista syistä ei pääse treenaamaan, on myöskin ruokailujen suhteen vaikea pysyä niin sanotusti kurissa. Ja mä en tajua mikä siinä onkin! Luulisi, että jos treenaat niin myös ruoka ja ne herkut uppoaa paremmin, kun kulutus on kovaa. Mutta ei, silloin tekisi mieli syödä täydellisesti eikä koskeakaan herkkuihin. Kun taas jos et pääse treenaamaan, tekee mieli hukuttaa itsensä herkkuihin ja istua sohvalla karkkipussi kainalossa. Vaikka kyllä tiedät, että paljon parempaa sille keholle tekisi, kun söisit fiksusti ja jos esimerkiksi laihdutusta tai kehonmuokkausta ajatellaan, ei se lepokaan edes haittaa vaan pelkällä ruokavaliolla voidaan tehdä jo paljon ja senkin vuoksi olisi hyvä pysyä ihan vaan niissä fiksuissa ruokailuissa. Mutta ei.

Ja viimeisenä päästään vielä siihen itse treenaamiseen. Kuinka usein sitä kuulee porukan puhuvan, että on nilkka kipeänä,  oon raskaana, palaudun synnytyksestä, on ranneongelmia, on mitä milloinkin eikä voida liikkua. Ja ei siinä mitään, en mäkään tarkoita, että joka ikisessä tilanteessa pitäisi pyrkiä liikkumaan ns. korvaavalla tavalla ja keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikkumiselle jos tietyt jutut ei onnistu. Tottakai joskus on erittäin ok levätä ja odotella parempaa treenikuntoa. Mutta varsinkin se pistää korvaan jos valitetaan, että ei päästä liikkumaan vain siksi, kun ei nähdä niitä vaihtoehtoja! Mun on nyt helppo ottaa esimerkiksi aina tämä samainen synnytyksestä palautuminen, koska elän sitä hetkeä itse. Jos en pääse tekemään burpeita tai kyykkämään takakyykkyjä välttämättä vielä kolmeen kuukauteen, onko ainut vaihtoehto levätä? Ei tietenkään! Mä pyrin ajattelemaan niin, että kun nyt jo treenaan kuminauhalla ja kehonpainolla, edistää ne koko ajan jo myös niitä isoja liikkeitä mitä kohti olen menossa. Tottakai mä pystyn kyykätä tangolla tai mavettaa huomattavasti paremmin parin kuukauden päästä jos mä tässä kohtaa teen kehonpainokyykkyä, kehonpainoaskelkyykkyjä ja “mavetan” kuminauhalla. Puhumattakaan siitä, että kevyt liikunta edistää myös synnytyksestä palautumista. Versus se tilanne, että en tekisi yhtään mitään. Eikö vaan?

Kuten alusta käy ilmi, oon mäkin vähän tälläinen jokotai-ihminen. Sitä suuremmalla syyllä oon ollut oikein tyytyväinen itseeni siitä, että oon pystynyt löytää sen vaihtoehtoisen tavan liikkua nyt, kun kovaa treenaaminen ei onnistu. Olisihan se toisaalta liikunta-alan yrittäjänä ja ammattilaisena hölmöäkin jämähtää täysin, kun kuitenkin koko ajan meen sitäkin kohti, että pystyn vetää ryhmäliikuntatunteja. Muistathan säkin miettiä niitä vaihtoehtoja? 

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday