”Mä en koskaan..”

”Mä en koskaan..”

Jo aikoinaan ensimmäisiä blogitekstejä lukiessani naureskelin, etten tule ikinä kirjoittamaan blogia, se on varmaa. Vaikka aihe voikin olla mikä tahansa, silti ajatus siitä, että pitäisin jonkinlaista julkista päiväkirjaa tuntui todella typerältä. Viimeisen vuoden ajan olen välillä leikitellyt ajatuksella latoa omia ajatuksiani julki, mutta varsinainen blogikirjoittaminen ei ole ollut päällimmäisenä mielessä.

Ensimmäisenä tietysti herää kysymys, että miten ihmeessä tähän tilanteeseen on päädytty? Miten mut sai kirjoittamaan blogia ja perumaan “minä en ikinä”- sanojani? Tapoihini ei näet liiemmin kuulu sanojeni peruminen. Eipä siihen sitten tarvittu kuin oikea henkilö vetämään oikeista naruista ja vähän harkinta-aikaa; eli Alona ja pari päivää.

Tykkään Alonan ronskista tyylistä mennä vaan suoraan asiaan ja se tapa toimii muhun. Kun sulle tulee vaan odottamatta viesti: “Moi mitä kuuluu? Haluaisitko lähteä bloggaan?” ei voi kun vaan naurahtaa ja todeta, että no hitto, kai mä sit lähden. Tässä sitä nyt sitten ollaan.

Alkuun mietin onko mulla varsinaisesti mitään annettavaa muille. Päivät kuluu pääasiassa treenien ja töiden välillä palloillen, eikä oman arjen urautuneissa rutiineissa välttämättä ole mitään mullistavaa sisältöä muulle maailmalle jaettavaksi. Kyllä, kilpaurheilijan arki on äärimmäisen tylsää, etenkin kun siihen lisää vielä täysipäiväisen työn mukavuudet päälle.

Kuva: Mia Laine

 

Onko mulla sitten mitään annettavaa kaikkien niiden ihanien fitness-blogien ja pakaratreenien paljouden keskellä? No totta helvetissä mulla on vaikka mitä annettavaa huonon huumorin ja itseironisten mamu-vitsien lisäksi. Vaikka urheilijan arki onkin Perus-Petterin elämään verrattuna melko yksitoikkoista, mahtuu kamppailu-urheilijan vuoteen jos jonkinmoista tapahtumaa ja äksidenttiä. Niistä mä tuun pääasiassa avautumaan, eli omasta sekoilustani niin kamppailun kuin vapaa-ajan puolellakin.

Sulje