Amatööristä ammattilaiseksi

Laitoin muutama päivä takaperin some kyselynaiheista, mistä haluaisitte mun kirjoittavan. Yleensä kirjoitan oikeastaan sen mukaan, mitä elämä tuo tullessaan ja mikä on itselle ajankohtaisinta. Tällä hetkellä ajankohtaista on luonnollisesti tuleva ammattilaisdebyytti Tsekeissä, mutta jostain syystä ajattelin pienen pääni sisällä, ettei ketään kiinnosta lukea mun matsiin valmistautumisesta ja skippasin itse kyseisen aiheen kokonaan. Harkitsin jopa jättäväni kirjoittamisen muutamaksi viikoksi tauolle, jotta voin keskittyä täysin viimeisiin treeni- ja viimeistely viikkoihin. Kirjoittaminen on kuitenkin sen verran terapeuttista, että halusin sen pitää osana valmistautumista, lähinnä pitääkseni omat ajatukseni kasassa ja siksi kyselinkin lukijoille mieluisia aiheita kirjoitettavaksi. Omista epäilyistäni huolimatta, yllättävän moni on kiinnostunut nimenomaan tästä välttelemästäni aiheesta, siispä avaan nyt hieman tämän hetkisestä valmistautumisprojektista.

Valmistautumisen olen oikeastaan aloittanut jo hyvissä ajoin alkuvuodesta, tai oikeastaan jo heti viime MM-kisojen jälkeen. Suunnitelmissa oli edetä hiljalleen ammattilaiskehiin, kuitenkin pitäen kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet avoimena. Isoimpana muutoksena on ollut päätös siirtyä entistä pienempään painoluokkaan, eli pudottautua 61,2 kilon kääpiösarjasta 56,7 kiloisten kärpässarjaan. Syy tähän päätökseen on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kuvittelen (ainakin itse) olevani ammattilaiskehissä ehkä turhan pieni tuohon 61 kiloisten sarjaan. Olen kuitenkin suhteellisen lyhyt 163 senttinen hobitti ja tässä kropassa on varmasti sen verran ylimääräistä nestettä, ettei pienempään luokkaan siirtyminen pitäisi periaatteessa olla ongelma. Otin siis heti alkuvuodesta yhteyttä ravintopuolen ammattilaisiin; Juhana Vallakseen ja Kaisa Pulkkiseen, jotka ovat rakentaneet mun ruokailun urheilijalle sopivaan kuosiin, jotta painonpudotus onnistuu terveellisesti ja ennen kaikkea järkevästi. Pääset lukemaan aiheesta lisää tästä.

Toinen aika merkittävä asia valmistautumisessa on ollut fysiikkapuolen harjoittelu ja sen järkevä suunnittelu. Tähän mulla oli vuosia vain yksi nimi mielessä ja keväällä otin yhteyttä kyseiseen herraan, Nymanin Arttuun. Halusin tiimiini ihmisen, jolla on kokemusta kamppailusta, erityisesti vapaaottelusta ja vielä sen lisäksi yleisesti urheilusta sekä fysiikka valmennuksesta. Arttu on yksi Finn Fighters Gymin (turkulainen vapaaotteluseura) perustajajäsen ja pyörittää omaa crossfit salia Helsingissä, Crossfit Basementia. En tiedä olisiko tähän ollut mitään luonnollisempaa valintaa? Ainakin ollaan saatu tulosta aikaiseksi juurikin niillä osa-alueilla, mihin olen parannusta toivonut. Kunto on ollut itsellä aina se kaikista suurin henkinen mörkö, jonka pelkään loppuvan. Huvittavinta tässä on se, että mun kunto on aina ollut hyvä, mutta silti jostain syystä se on aina kummitellut takaraivossa ja sen takia olen monesti hairahtanut tekemään niin sanotusti liikaa ja liian kovaa. Nyt kun treenaamisen jaksottaminen ja sen ohjelmointi on laitettu järkevälle mallille, on alkanut entistä kovemman kunnon lisäksi tulla myös reilusti itsevarmuutta omaan tekemiseen. Tästä kyseisestä ”valmentajan vaihdosta” lisää täällä.

Nyt kun asiaa miettii vähän enemmän, niin olen oikeastaan tehnyt aika paljonkin muutoksia entisiin toimintamalleihini. Esimerkiksi se, etten nykyään juurikaan sparraa kovaa. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, etteikö treeneissä ole intensiteettiä. Kovalla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että välttelen todella paljon kovaa päähän lyömistä, eli niin sanotusti roskien silmistä lyömistä. Siinä vaiheessa kun tajusin, kuinka vähän ”reikäpää sparri” lopulta kehittää yhtään mitään, olen lopettanut sen melkeinpä seinään. Sparrattua tulee kyllä lähes päivittäin, mutta pääasiassa teknisempänä otteluharjoitteluna. Uskotteko kuinka paljon ottelusilmä, ottelutaito ja reaktiokyky on parantunut, kun uskaltaa pitää silmät auki? Se on kehittynyt todella paljon ja jos et usko, niin suosittelen kokeilemaan. Toki koville sparreille on joskus oma paikkansa, mutta mun mielestä sitä ei tarvitse tehdä joka viikko, jos otteluharjoittelua tulee muuten reilusti. Olen myös säästynyt tästä syystä aika paljon loukkaantumisilta, kun on pitänyt oman malttinsa kasassa, egonsa sivussa ja ottanut rauhallisesti.

Vaikka otteleminen vaatii teknistä osaamista ja hyvää kuntoa, niin kaikista suurimmassa roolissa on se oma pääkoppa, jonka hallinta on kaikista taidoista tärkein. Kaikki nämä kolme osa-aluetta kulkevat käsi kädessä, eikä taitavan ottelijan työkalupakissa ole vain yhtä tai kahta, vaan ne täytyy olla jollain tasolla kaikki. Hyvällä kunnolla pääsee pitkälle, mutta matka yleensä loppuu jossain vaiheessa, kun ollaan riittävän korkealla tasolla teknisesti. Kun nämä kaksi osa-aluetta saadaan yhdistettyä, tulee myös lisää itsevarmuutta ja luottoa omaan tekemiseen. Tätä kautta kasvaa myös oma ”henkinen kantti” ja mahdollisesti taito käsitellä omia ajatuksia sekä tuntemuksia. Kun tiedostaa omat vahvuutensa ja luottaa omaan tekemiseen, on huomattavasti helpompi puskea isompien koettelemuksien ja omien rajojensa yli. Näitä ominaisuuksia olen pyrkinyt kehittämään viimeisen vuoden ajan ja jos mulla ei olisi luottoa ja itsevarmuutta omiin taitoihin, en lähtisi ottamaan ammattilaismatsia.

Sanon aika usein, että pelkkä halu ja kova tahtotila ei yleensä riitä, kun tavoittelee menestystä tai oikeastaan mitä tahansa elämässä. Ammattilaiseksi siirtyminen on hyvä esimerkki siitä ja kyyti tulee olemaan kylmää, jos ei ole tehnyt riittävästi töitä sen eteen ja tiedosta mihin on ryhtymässä. Vaikka ammattilaissäännöt ei enää paljon eroa amatöörien kansainvälisistä (IMMAF) säännöistä, on ne muutama eroavaisuus kuitenkin sen verran merkittäviä, ettei niitä kannata kovin kevytkenkäisesti ottaa. Esimerkiksi kyynärpäälyönnit ja polvipotkut päähän voi tulla oudokseltaan yllätyksenä, vaikka tiedostaisikin niiden olemassaolon. Pienemmillä otteluhanskoilla ja paljailla säärillä voi kovassa rytinässä hajottaa omat kätensä ja jalkansa, jos ei ole vaivautunut opettelemaan oikeaoppista lyönti- ja potkutekniikkaa. Riskisektori kasvaa sitä mukaa kun sääntö- ja kieltolista pienenee.

Muutamia sääntöeroavaisuuksia toki vielä löytyy, mutta mielestäni niistä kaikkein merkittävin on pidempi otteluaika. Kolme kertaa 5 minuuttia on yllättävän pitkä aika olla vapaaotteluhäkissä ja tästä päästään siihen, kuinka tärkeää sen kunnon on olla kohdallaan. Voi tulla niin sanotusti äitiä ikävä, jos kunto loppuu ennen aikojaan ja siihen olen valmistellut itseäni henkisesti oikeastaan kaikista eniten. En siis siihen, että mun kunto loppuu, vaan huolehtinut ettei niin tule tapahtumaan ja käynyt mielessäni kaikki mahdolliset skenaariot asiasta läpi. Erilaisten tilanteiden läpikäyminen mielessään on tärkeä osa henkistä valmistautumista ja vaikka olisi kuinka itsevarma omista taidoistaan, on ne hyvä olla käytynä läpi ennen häkkiin astumista. Se myös helpottaa sinne häkkiin menemistä ja jälkeenpäin lopputuloksen analysoimista, kun on etukäteen vähän kelaillut mitä tekee, mitä voi tapahtua ja miten tietyissä tilanteissa tulee toimia.

Mitään sen suurempaa henkistä valmistautumista en ole kokenut tarvitsevani. Matseja on tullut otettua reilusti niin suomessa kuin ulkomaillakin, maailman kovimpia amatöörejä vastaan. Lisäksi olen treenannut koko vuoden suomen naisparhaimmiston kanssa, jonka vuoksi koen olevani mentaalisesti sekä fyysisesti ihan hyvässä jamassa. Jostain syystä mulle ei ole myöskään kehittynyt mitään tiettyjä traditioita matsia edeltävälle ajalle. Vaikka olenkin noudattanut aina melkeinpä samanlaista kaavaa, on jokainen valmistautuminen silti ollut jollain tavalla erilainen. Nyt varsinkin, kun treenaaminen ja painonpudotus on ollut ammattilaismatsiin erilaista, eikä punnituskaan ei ole enää samana vaan edellisenä päivänä, en ole vielä saanut muodostettua mitään tiettyjä traditioita ottelupäivälle. Yksi tietty ”rutiini” mulla kyllä on aina ollut ja se on tumman suklaan syöminen. Sitä on tullut vedeltyä normaalia enemmän joka painonvedon aikana, varsinkin punnitusta edeltävänä iltana kun se sisältää mitättömään painoonsa nähden paljon energiaa. Etenkin jos on ollut paino tiukilla, en ole muuta koko päivänä syönyt.

Suklaaseen liittyy itse asiassa toinenkin perinne, nimittäin sen ylenpalttinen hamstraaminen ennen matsia. Puolustukseksi haluan kuitenkin sanoa, että markkinoille tulee aivan liikaa hyviä uutuuksia, joita on pakko päästä jossain vaiheessa maistamaan. Kärpässarjaan pääseminen olisi aika ison työn takana, jos jatkuvasti suupielet sokerissa. Siispä suurimmat herkuttelut jää yleensä ottelun jälkeiselle ajalle. Siinäkin epäonnistun joka kerta ja vähän jopa hävettää, kuinka surkea herkuttelija lopulta olen, vaikka olenkin perso makealle. Meidän piti kyllä parin kaverin kanssa ottaa sellainen matsin jälkeinen överi ruoka mättöpäivä perinteeksi, mutta ilmeisesti me vedettiin ensimmäisellä kerralla jo niin överiksi, ettei olla sen jälkeen jatkettu tätä ”perinnettä”. Ehkä aloitan sen nyt? Who’s with me? Kyllä se siitä!

3
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday