Jaa osaako se painia?

Turun ADCC- lukkopainin salikisojen mitalisaldo WFC Warriorsien osalta. Naisten +60kg aloittelijat kulta ja miesten Pro -98,9kg kulta Oliver Elomaalle.

 

”Mitä helvettiä, osaako Chamia painiakin nykyään??”- oli kaverini kommentti eilisien lukkopainikisojen jälkeen, kun patsastelin WFC Warriorsien Facebook- sivulla kultamitali kaulassa. Kyseinen kommentti sai hymyn mun huulille, koska tämä ajatus on ollut aika monen mielessä pidemmän aikaa ja oli mukava päästä näyttämään, mitä takataskusta löytyy.

Niin kuin moni tietää, olen todella huono pysymään aloillaan ja siksi treenaan paljon. Tykkään pitää itseni aktiivisena ja sen takia viimeiset kuukaudet on ollut melko masentavaa aikaa mun kaltaiselle treeninarkille, kun en ole päässyt ollenkaan kisaamaan. En käy varsinaisesti kisaamassa sen takia että saavuttaisin jotain tiettyä, vaan se on mulle enemmän sellaista itsensä haastamista ja tietynlaisen motivaation ylläpitämistä. Kyllästyn niin nopeasti asioihin ja sen takia tarvin aina jonkun niin sanotun sokeripalan jonka perässä mennä. En nyt tarkoita sitä, ettei kiinnosta treenata, vaan tarvitsen jonkun tavoitteen jota kohti mennä, jotta saan itsestäni kaiken irti. Se, että mulla on matsi tulossa motivoi mua tekemään kunnolla hommia, eikä vähän sinne päin.

Olen keskittynyt viimeiset pari vuotta pelkkään vapaaotteluun ja sen vuoksi otin tälle vuodelle tavoitteeksi käydä edes yksissä painikisoissa, jos sellaiselle sattuu löytymään sopiva hetki. Nyt kun loukkaantumiset on vihdoin selätetty eikä toistaiseksi ole tiedossa matsia vaparin puolella, päätin lähteä testailemaan painitaitojani Turun ADCC- salikisoihin. Näihin kisoihin mulla ei ollut kovin suuria tavoitteita. En oikeastaan edes treenannut juurikaan tätä varten, saati pystynyt, kun olen ollut ehjänä vasta muutaman viikon. Halusin mennä lähinnä vähän hassuttelemaan ja kokeilemaan niin sanotusti kylmiltään missä omat taitotasot menevät tällä hetkellä. Pääasiassa tulee kuitenkin painittua miesten kanssa ja nyt osui kohdalle mahdollisuus katsoa, miten pärjää oman kokoisten naisten kanssa.

 

 

Yllättävintä koko reissussa oli mun oma jännittäminen. Se on mulle ihan normaalia monissakin tilanteissa ja varsinkin kisoissa, mutta en muista koska olisin viimeksi jännittänyt näin paljon. En jännittänyt edes vapaaottelun MM-kisoissa viime marraskuussa juuri ollenkaan ja nyt olin jännityksestä lamaantunut aivan sinne viimeisen matsin loppumetreille asti. Oliko sitten syynä pidempi ottelutauko loukkaantumisen takia vai astuminen niin sanotusti uuden lajin pariin, sitä en osaa sanoa. Sen kuitenkin tiedän, että mulla olisi ollut paljon enemmän annettavaa näihin matseihin jos olisin pystynyt rentoutumaan edes jossain vaiheessa otteluita. Noh, ehkä ensi kerralla on helpompaa.

Kuten aiemmin mainitsin, olen tottunut painimaan enemmän miesten kanssa ja sen huomasi molemmista matseista. Miesten ja naisten painityylit eroavat niin paljon toisistaan, että olisin mieluummin paininut jonkun miehen kanssa. Miesten kanssa painiminen on paljon selkeämpää ja teknisempää, kun taas naiset lähinnä repivät käsistä ja niskasta, lopulta kuitenkaan saavuttamatta sillä välttämättä mitään. Tätä oli pääasiassa molemmat mun matsit, mutta sain lopulta kumpaankin otteluun vietyä omaa osaamistani, kaikesta jännityksestä huolimatta.

Ensimmäinen ottelu oli Helsingin Hardknocksin likkaa vastaan jonka nimeä en nyt jostain syystä muista. Hän oli ilmeisesti vasta aloittanut painimisen, mutta oli siitä huolimatta perkeleen vahva. ADCC-lukkopainin säännöissä ensimmäiset minuutit ovat pisteettömiä ja sen takia halusin aloittaa rauhallisesti, katsoa mitä vastustaja yrittää ja paikan tullen tehdä omat aloitteet. Ensimmäiset pari minuuttia menikin pystyssä räpeltäessä, mutta pistelaskun alkaessa koitin aktiivisemmin hakea alasvientiä. Olin niin lamaantunut alusta loppuun etten kuullut ainuttakaan kulmahuutoon mitä mulle annettiin. Yritin olla hätiköimättä liikaa ja keskittyä hyviin suorituksiin. Muutaman alasviennin ja hallintaposition jälkeen olin saavuttanut reilun pistejohdon, jonka jälkeen vielä lopetin matsin läsilukolla hyvän paikan tullen. Vaikka en saanutkaan itsestäni niin paljon irti kun olisin toivonut, tein kuitenkin kaiken kunnolla loppuun asti heti kun lähdin jotain tekemään. Ensimmäiseksi lukkopainiotteluksi olin erittäin tyytyväinen suoritukseeni.

 

 

Finaalissa oli vastassa jo vähän kokeneempi painija Järvenpään Sisu Gymiltä. Jenni on myös vapaaottelija ja itse asiassa voitti juuri oman painoluokkansa Suomen mestaruuden reilu kuukausi sitten, joten tiesin ettei tästä tule helppoa vääntöä. Pystyssä tämäkin ottelu pääasiassa meni. Yritin lähestyä kunnolla halaamaan kaveria päästäkseni esittelemään heittotaitojani, mutta Jenni ei antanut milliäkään kainaloista tilaa. Jossain vaiheessa lopulta turhauduin ja päätin vaan shootata suoraa jalkoihin. Alasvienti meni suoraa läpi ja keräsin siitä pisteet kotiin, mutta vastustaja sai käännettyä itsensä päälle juuri ennen ajan loppumista ja tasoitti pisteet 2 – 2 tilanteeseen, josta jatkettiin 3 minuutin jatkoajalle. Yritin vielä toista shoottia jalkoihin vähän huonommalla menestyksellä, mutta sain käännettyä tilanteen omaksi edukseni ja pääsin kaatamaan kaverin takavyöstä mattoon. Tällä keräsin tarvittavan pistevoiton eikä aikaa jäänyt jäljelle kuin kymmeniä sekunteja, joiden aikana koitin pitää vaan tilannetta hallussa ja sillä varmistin kultamitalin kaulaani.

 

 

Kaikki aina hehkuttaa kuinka kivaa painiminen on ja kisoihin lähtemisen kynnys on pienempi kun kukaan ei lyö. Ei se kyllä ihan niin kivaa ollut mitä olin kuvitellut. Treenaaminen on kyllä kivaa, mutta kyllä mä mieluummin olen vaparihäkissä kun tatamilla ottelemassa. Vaparissa pystyn rentoutumaan kunnolla kun pääsen toteuttamaan itseäni ihan eri tavalla. Vaikka sainkin tuotua näihin kisoihin omaa vapaaottelu osaamistani, jäin silti kaipaamaan niitä puuttuvia elementtejä joita ei voinut painiessa käyttää hyväksi. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että sain aikaiseksi ylipäänsä lähteä koko kisoihin ja taas olen yhtä kokemusta rikkaampi. Ottelukokemuksen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa jos haluaa menestyä, eikä sitä saa muuten kuin menemällä niihin kisoihin kerta toisensa jälkeen.

Toivottavasti ensi kerralla jännitän vähemmän ja saan itsestäni enemmän irti, mulla nimittäin olisi muutakin annettavaa kuin pelkkiä alasvientejä. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä se siitä.

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday