Jos se olisi helppoa, kaikki tekisi niin.

Niinhän se on – jos se olisi helppoa, kaikki tekisi tätä. Vai tekisikö? Haluaako kaikki tavoitella helppoja juttuja ja sitä, mitä jokainen tekee? Enpä usko, mutta jos ne vaikeammat asiat olisi vähän helpompia, meitä olisi useampi harrastaja. Tämä pätee lajiin kuin lajiin ja jokaiselle on omansa. Peruskurssilla viimeistään erotellaan jyvät akanoista.

Moni lähtee peruskurssille testaamaan ja esittelemään niitä “jo olemassa olevia” kamppailu skilssejä, joita aika harvalla lopulta on. Youtube-videoita on katseltu kotona yön pimeille tunneille asti, katutaistelun viileimmät temput on hanskassa ja peruskurssin jälkeen ollaan valmiita UFC-tähtiä. Jostain syystä isolle osalle se pudotus maan pinnalle tulee kovaa ja korkealta. Tottakai joukossa on myös ihmisiä jotka haluavat vain kokeilla jotain uutta tai jostain syystä ei vaan napannut, mutta se on kuitenkin todella pieni prosentti joka jatkaa peruskurssin jälkeen eteenpäin. Valitettavasti.

 

Kuva: Jarno Nurminen

 

Mistä se sitten johtuu? Eikö jengillä kestä kantti? No varmaan osittain sitäkin joissain tapauksissa. Jos ei oteta huomioon niitä harrastelijoita ja kokeilija ihmisiä, niin monilla tulee pelko vastaan, ainakin näin karkeasti sanottuna. Vaikka pelkotiloja on erilaisia, en silti ihmettele sitä yhtään, että oma mieli tulee jollain tavalla vastaan. Onhan tämä todella raastava laji ja nimenomaan henkisesti. Treenikaverit ja valmentajat painostavat monta tuntia viikosta ja jokaisesta osumasta tai epäonnistumisesta pitäisi jaksaa nousta ylös. Se ei todellakaan ole helppoa ja hatunnosto jokaiselle joka siihen kykenee.

Kilpaileminen on sitten asia erikseen ja siitä pienestä prosentista jotka ylipäänsä harrastaa, pystyy nousemaan kehään asti. Jotkut menee kerran tai kaksi ja kokeilee miltä se tuntuu, mutta varsinkin siellä se todellisuus iskee helvetin lujaa kasvoille. Toisaalta, kaikkien ei sinne tarvi mennä. On ihan okei jättää se osio välistä. Aika usein kadehdin niitä kamppailijoita, jotka osaa olla menemättä sinne kehään. Kaikki päivittäinen tekeminen on niin paljon rennompaa. Ei ole varsinaisesti minkäänlaisia suorituspaineita, eikä toisen nyrkkiä tarvi pelätä.

 

Kuva: Jarno Nurminen

 

Mulle ainakin henkilökohtaisesti häkkiin astuminen on hyvin hämmentävä ja joka kerta erilainen kokemus. Mun ihan ekaa matsia en kerennyt edes jännittämään ja olo oli hyvinkin rento, aivan sinne kehään astumiseen asti. Heti kuin ottelu alkoi, jännitin koko sen helvetin 3x3min ja kunto meinasi loppua pelkästään sen takia. Olin aivan kauhusta kankea ja taisin muutaman tipan paniikkipissaakin shortseihini lirauttaa. Tämän ensikokemuksen jälkeen tilanne on kääntynyt päin vastoin. Paniikki alkaa siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa lämmittelemään ja pakokauhu iskee juuri ennen häkkiin menoa. Jalat meinaa lähteä alta ja henki ei kulje. Luojan kiitos se tunne lähtee melkein välittömästi kun on päässyt häkin sisälle ja ottelu alkaa. Sillon alkaa se fiilis, että tätä varten tänne on tultu.

”I don’t compete to prove, i compete to improve.” – Rubens ”Cobrinha” Charles

Vaikka se matsaaminen on henkisesti tosi raskasta ja vaatii tietynlaista mielenlujuutta, niin mä ymmärrän täysin miksi sinne haluaa mennä kerta toisensa jälkeen. Ihan sama mitä siellä häkissä tapahtuu, niin siellä tuntee olevansa elossa. Juuri sillä hetkellä kaikki muut ajatukset poistuu sun mielestä ja millään muulla ei ole väliä, kun että nyt taistelet henkesi edestä. Eihän siellä kellään henki mene ja kehätuomarikin on sitä varten, että joku varmistaa sun turvallisuuden ja että ottelu käydään sääntöjen mukaisesti. Siinä vaiheessa kun eräkello kilahtaa viimeisen kerran ja tajuat selvinneesi matsin loppuun asti, iskee aivan mielettömän hyvä (ja huojentunut) tunne.

 

Kamun kanssa heitetään läpyt kun eräkello soi. Kuva: Sami Kontto

 

Nykyään mua ei onneksi enää juuri jännitä ennen matsia. Tottakai aina pieni terve jännitys on, mutta se on ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Aina pitää vähän jännittää. Mä en kuitenkaan koskaan ole jännittänyt sitä, että mitä mulle tapahtuu, vaan mä jännitän omaa suoritustani ja pelkään epäonnistumista. Monella muullakin on varmasti sama tilanne, koska se epäonnistumisen tunne tuo sellaisen fiiliksen, että on tuottanut läheisilleen, valmentajilleen ja kannattajilleen pettymyksen. Eihän se niin ole, mutta sille tunteelle ei voi mitään ja se tulee jokaiselle. Vaikka voittamisesta tulee aivan äärettömän hyvä olo, niin siltikin niistä tappioista oppii ja kehittyy parhaiten.

Sanonta; “life is not about how many times you fall down, it’s about how many times you get back up” pitää täysin kutinsa. Silmät kiinni, leuka pystyyn ja eteenpäin.

 

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday