Kaikki me aloitetaan jostain

 

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun debytoin vapaaottelussa ja astuin ensimmäisen kerran häkkiin. Tarkalleen ottaen se oli kylläkin kehä eikä häkki, sellainen about 3×3 metriä suuntaansa – tai oli se vähän isompi mutta siltä se tuntui, helvetin pieneltä. Kyseessä oli Seinäjoki Fight Night, sellainen hyvin perinteinen baaritappelu-tapahtuma, jonka iltaosion päätähtinä otteli ammattilaisia ja lämppäreinä liuta amatöörejä. Kaiken kaikkiaan siis hyvin asianmukainen tapa aloittaa vapaaottelu-ura, suoraa spottivalojen keskellä.

Tähän ensimmäiseen otteluuni olin ehtinyt valmistautua pidemmän aikaa, sillä mun piti otella jo muutama kuukausi takaperin Helsingin Hardknocksilla. Mun vastustaja ei kuitenkaan tahtonut päästä painoihin ja meillä oli lopulta noin 10kg painoeroa, joten luovutin ottelun sopivamman kokoiselle kaverille jääden odottelemaan seuraavaa mahdollisuutta. Seinäjoen tapahtumaan oli onneksi ilmoittautunut enemmän likkoja ja saatiin ihan keskenämme valita ketä vastaan ottelemme. Tällaisessa tilanteessa olisi voinut kunnolla taktikoida, mutta oltiin hölmöjä eikä meillä ollut vastustajista mitään ennakkotietoa, joten arvottiin ihan painon mukaan kullekin sopiva vaihtoehto.

Alkuperäisessä suunnitelmassa mun oli tarkoitus otella suoraan kansainvälisillä (IMMAF) säännöillä, mutta game planiin piti tehdä viimehetken muutoksia. Vastustajan tiimi vaati nynnyjen C-sääntöjä, jotka kieltää muun muassa lyönnit matossa. Mielessäni olin kauniisti kuvitellut kuinka kaadan vastustajan mattoon ja lyön sen sieltä pihalle (ihan kun mulla olisi ollut silloin jotain tyrmäyslyöntivoimaa), mutta tämä oli tosiaan C-säännöissä kiellettyä. Myöskään mun jiujitsu-taidot eivät olleet vielä kovin kummoiset ja siksi pitäydyin kiltisti pystyssä. Ei ne mun pystytaidotkaan yhtään sen ihmeellisemmät ollut, mutta jostain oli aloitettava.

 

 

Kaikki oli oikeastaan tähän mennessä sujunut harvinaisen hyvin. Painojen kanssa ei ollut ongelmia, saatiin kunnolla tankattua (kaikki ohjeet oli tietysti googlattu etukäteen), kädet oli teipattuna hyvissä ajoin eikä edes jännittänyt yhtään. Meillä oli silloisen kamppailukaverini Einin kanssa matsit heti ilta osion alkupäässä, muistaakseni Einillä kolmas ja mulla neljäs ottelu heti perään. Laskettiin että lämmittelyt ehtisi hyvin hoitamaan pois alta ennen sääntöpalaveria, jonka alunperin piti olla vain huoltajille. Se palaveri alko kuitenkin juuri kun alettiin lämmittelemään ja pienissä takatiloissa piti lopettaa kaikki muu toiminta, jotta asiat menevät kaikille perille. Heti palaverin jälkeen laitettiin jo ensimmäinen ottelu tulille, eikä lämmittelyaikaa juuri jäänyt. Eini lähti melkein kylmiltään hoitelemaan omaa vastustajaansa ja mä en ehtinyt nostamaan sykkeitä ylös ennen kehään astumista. Kivasti ne siellä kehässä sitten nousi, heti nollasta maksimiin.

Kirjoitin joskus siitä miltä häkissä oleminen tuntuu ja mainitsin tästä kyseisestä ottelusta. Alkuunhan mua ei jännittänyt yhtään. Ei viimeistelyviikolla, ei matkalla pelipaikalle eikä ennen ottelua. Olin vielä sen verran fiksu, etten seurannut mitä muiden ottelijoiden matseissa tapahtuu, joten minkäänlaista paniikkia ei kerinnyt muodostumaan. Heti kun astuin kehään ja ottelu alkoi, jännitin koko helvetin ottelun. Jännitin niin paljon, etten pystynyt tasaamaan hengitystäni ja siinä samalla saatoin lirauttaa pari pisaraa jännäpissaa shortseihini. Muistaakseni tasailin maksimiin kohonneita sykkeitä ja hengitystäni vielä paluumatkalla kotiin. Matkaeväiksi varatut irtokarkit ja kuohuviini saattaa vaikuttaa muistikuviin.

Jännityksen aiheuttaneesta lamaantumisesta huolimatta, onnistuin toteuttamaan suunniteltua gameplaniani yllättävän hyvin, mattolyöntejä lukuunottamatta. Löin juuri niitä kombinaatioita joita olin harjoitellut, otin potkuja kiinni jonka jälkeen löin vastaan ja kaadoin vastustajan, löin joka lyönnin täysiä niin kuin suunnittelin.. tarkoitus oli kuitenkin hakea tyrmäystä naamasta 😀 Vähän ehkä meinasi kunto loppua sen takia kesken ja vikassa erässä otin vielä kiertopotkun maksankärjelläni vastaan, joka aiheutti pienimuotoisen hengityskatkoksen. Sain tuomarilta onneksi pienen hengähdystauon kun vastustaja onnistui hetkeä myöhemmin tökkäämään sormensa mua silmiin. Aikaa jäi enää alle minuutti ja loppuun asti taisteltiin. Siinä käytiin kolme erää täyttä sotaa Hyvinkääläisen kanssa ja taidettiin molemmat luulla matsin päätteeksi hävinneemme. Loppujen lopuksi mun käsi kuitenkin nostettiin voitonmerkiksi ylös, kaikin tuomariäänin.

 

 

Aiemmin tällä viikolla naureskelin, etten ole vieläkään kyennyt katsomaan tätä ottelua videolta 30 sekuntia pidempään. Se oli jo heti ensi sekunneista niin kammottavaa katseltavaa, että oli parempi jättää se materiaali puhelimen kätköihin piiloon. Nyt oli jo ehkä korkea aika löytää ripaus itseironiaa jostain mielen syövereistä ja piinata itseään yhdeksän minuutin ajan. Koska pelkässä videon katselussa ei ole tarpeeksi itsensä kiduttamista, jaan tämän surkuhupaisan taistelupätkän myös teidän muiden katseltavaksi ja voidaan sitten yhdessä itkuhuutonauraa, että miten meni omasta mielestä.

Suosittelen katselemaan äänet päällä, sillä se tuo reilusti lisää viihdearvoa. Ai kamala, tässä se nyt on:

 

Tällä videojulkaisulla on oikeastaan kaksi opetusta. Ensimmäinen opetus on mulle: ole armollinen itsellesi 😀 Kukaan ei ole seppä syntyessään ja on ihan ok nauraa itselleen. Toinen opetus on niille jotka epäilee itseään ja osaamistaan: kaikki me aloitetaan jostain eikä kukaan ole virheetön. Ole avoin mahdollisuudelle oppia, haasta itseäsi, uskalla! Erityisesti tsemppiä kaikille ottelijoille jotka haastaa tänä viikonloppuna itseään potkunyrkkeilyn ja vapaaottelun SM-kisoissa. Nauttikaa!

 

Meillä oli tietysti seuraavana päivänä pitkään ja tarkkaan suunniteltu överi mässypäivä. Taisi jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Varmaan ainoa asia joka opittiin kerrasta, ei näitä enää 😀
0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday