Kun sisäinen paine lamaannuttaa

Epäonnistumisen pelko kytee meissä jokaisessa. Se voi muodostua joko omista tai ulkopuolisen aiheuttamista, turhan suurista tai epärealistisista vaatimuksista. Kenties olet kokenut koko elämäsi vähättelyä ja nolatuksi tulemista, jonka vuoksi suorituspaineet ovat liian korkealla. Tai ehkä vaihtoehtoisesti olet ollut aina täyden kympin suorittaja, mutta haasteiden ja tavoitteiden aina vain kasvaessa, alkaa pelko epäonnistumisesta kalvamaan entistä enemmän ajatuksiasi. Samaan aikaan ulkopuolelta tulee jatkuvaa painetta, jotta voisit ylittää itsesi jälleen kerran ja entistä paremmin.

Elämme tietynlaista suorittamisen ja itsensä ylittämisen aikakautta. Tuntuu, että yleinen hengitysilma on kyllästetty yltiöpäisellä itsensä hypettämisellä, loputtomalla eteenpäin puskemisella ja ehkä jopa liiankin väkinäisellä suuruuden tavoittelulla. Joka suunnasta säteilee jatkuvasti entistä enemmän suorituspaineita, kun työkavereilla, naapurilla ja jopa omilla perheenjäsenillä menee niin perkeleen kivasti koko ajan, että sitä on itsekin pakko kohta alkaa niin saakelisti suorittamaan. Tässähän jää jalkoihin, jos ei ala kohta tapahtumaan!

ChamiaChabbi_chabbinaattori_nogism_poseland_poselandnetwork

ChamiaChabbi_chabbinaattori_nogism_poseland_poselandnetwork1

Mutta mitä jos ei kykenekään yhtä mahtaviin suorituksiin, kuin kaverit? Ympäriltä säteilee jatkuvasti painetta tehdä omasta elämästä yhtä suurta konfetti sadetta. Jostain olisi saatava sitä samaa mahtavuutta mitä muillakin on, mutta omat resurssit eivät välttämättä riitä siihen, edes murto-osaan. Siitä voi syntyä pelko ja tietynlainen tunnelukko, joka saattaa rajoittaa omia kykyjämme toimia. Se lamaannuttaa ja estää meitä saavuttamasta tai edes yrittämästä saavuttaa haluamiamme asioita. Itsekriittisyys alkaa venyä sellaisiin ulottuvuuksiin, ettemme enää usko itseemme ja omiin kykyihimme. On helpompi luovuttaa tai jättää tekemättä, kun yrittää. Pessimisti ei pety, niin kuin sanotaan.

Kilpailutilanteessa kyseinen epäonnistumisen pelko yleensä korostuu ja on siinä mielessä erikoinen pelkotila, että se voi joko boostata tekemään todella kovan suorituksen tai vaihtoehtoisesti lamaannuttaa täysin. Toiset suoriutuvat paremmin paineen alla ja saattavat jopa ylittää itsensä, tarpeeksi kovan “pelkotilan” iskiessä. Se voi myös vaikuttaa jo ennen kilpailutilannetta tehtyihin päätöksiin, kuten esimerkiksi kamppailussa painoluokan valintaan. Silloin kun ei halua tai uskalla haastaa itseään (mutta haluaa voittaa jotain), saattaa valita edukseen helpomman reitin päästä mitalipaikoille. Hyvä esimerkki on valita itselleen sarja, jossa on osallistujamäärään tai osaamistasoon nähden paremmat mahdollisuudet voittaa. Menemällä aidan matalimman laudan kautta ei myöskään välttämättä pääse tavoitteisiinsa, vaikka sillä keinolla saisikin mitalin kaulaansa.

ChamiaChabbi_chabbinaattori_nogism_poseland_poselandnetwork3

ChamiaChabbi_chabbinaattori_nogism_poseland_poselandnetwork2

Monesti näkee myös valitettavasti sitä, että esimerkiksi amatööri vapaaottelussa valikoidaan liikaa vastustajia “rekordia suojellen” ja jätetään kokonaan kisaamatta, vaikka amatööritasolla juurikin se kokemus on kaikista tärkeintä. Ei sillä vastustajalla tai rekordilla ole amatööri vapaaottelussa mitään merkitystä, vaan ainoastaan otteluiden tuomalla kokemuksella. On myös hyvä muistaa, että kaikki kokemus kehittää. Tappioista ja virheistä oppii ja ne ovat tärkeä osa elämää. Ne kasvattaa ja kehittää eteenpäin. Kolikolla on kuitenkin myös se toinen kääntöpuoli, jota harvemmin tulee ajatelleeksi. Mitä jos kuitenkin uskaltaisi haastaa itsensä ja voittaisi omat pelkotilansa? Mitä jos onkin huomattavasti parempi ja kaikista epäluuloista huolimatta, menee ja voittaa sarjan kovimman ottelijan? Siinä vasta olisikin mukava päänahka takanreunukselle. Mutta et voi tietää jos et yritä. Et voi myöskään voittaa jos et yritä.

Lopulta kuitenkin se kaikista isoin epäonnistuminen on mielestäni se, kun lakkaa yrittämästä, varsinkin jos se johtuu nimenomaan siitä epäonnistumisen pelosta. Olen joskus aiemminkin sanonut, ettei niitä omia tavoitteita voi mitenkään saavuttaa, jos ei edes yritä. Mitä sitten jos epäonnistut? Keneltä se on pois? Jos mahdollisuudet saavuttaa asia x on 50/50, olemalla joko takaisin lähtöpisteessä tai saada haluamansa, niin eikö silloin kannata yrittää? Ei pyörääkään keksitty kerrasta tai lapsi opi kävelemään ensimmäisestä yrityksestä. Joskus onnistuminen vaatii enemmän toistoja, mutta yleensä se lopulta jossain vaiheessa tulee. En ainakaan vielä ole kuullut yhdestäkään terveestä lapsesta, joka ei olisi oppinut ennemmin tai myöhemmin kävelemään.

ChamiaChabbi_chabbinaattori_nogism_poseland_poselandnetwork5

ChamiaChabbi_chabbinaattori_nogism_poseland_poselandnetwork9
Kuvat: Jani Virolainen

Olipa kyse sitten kilpailusta, ihmissuhteista tai työelämästä, aina kannattaa yrittää, jos kyseessä on toiminta joka voi viedä omia haaveita ja tavoitteita eteenpäin. Ei liikaa tarkkailla sitä mitä muilla on ja mitä muut tekee, vaan keskitytään omiin juttuihin ja niiden kehittämiseen, omien resurssien voimalla. Meillä voi olla samoja haaveita, mutta jokainen kulkee omaa polkuaan. Ei me kaikki edes mahduta samalle polulle vaikka kuinka haluaisimme, joten turha edes yrittää. Ei se siitä. Ehkä. En tiedä.

1
Jaa:

This Post Has 2 Comments

  1. Täytyy sano et mahtava teksti! Allekirjoitan ton suorittamishommelin ihan täysin. Itelläkin luisuu helposti arki aikamoiseksi suorittamiseksi 😀

  2. Siihen on liian helppo ajautua 😀

Vastaa

Close Menu

Black Friday