Leuka ylös ja tuulimylly päälle

Olen kirjoittanut jonkin verran urheilusta, erityisesti kamppailusta ja vapaaottelusta. Ne on luonnollisesti hyvin lähellä sydäntäni ja aiheita, joista mielelläni keskustelen. Harjoittelun jaksotuksesta ja sen intensiteetistä on tullut satunnaisesti jaariteltua, mutta on eräs intensiteettiin tai oikeastaan kovuuteen liittyvä aihe, josta olen halunnut puhua jo pidemmän aikaa. Kyseessä on treenikaverin kunnioittaminen ja oman egon pönkittäminen muiden kanssa treenaajien kustannuksella. Treenikaverin kunnioittamista korostetaan paljon kamppailussa ja sitä tuodaan hyvin usein esille, mutta toteutus on lopulta monella jotain aivan muuta, mitä puhutaan.

Kuten varmasti monelle muullekin kirjoittaessa useimmiten käy, olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja, mutta lopulta vain tyytymättömänä deletoinut keskeneräisen luonnoksen ja jättänyt sen odottamaan parempaa päivää. Kirjoittaminen on kieltämättä aika ajoin hieman haastavaa, jos ja kun näppäimistö ei ole käden ulottuvilla silloin kun ajatusvirta on parhaimmillaan. Nyt sain kuitenkin juuri tähän aiheeseen liittyvän kysymyksen, joten tuli aika ottaa itseä niskasta kiinni ja viimeistellä tämäkin keskeneräiseksi jäänyt projekti pois kummittelemasta.

Poseland_ChamiaChabbi_sparri
Kuva: ikuinen peruskurssi

Jo ihan ensimmäisistä vapari treeneistä lähtien tiesin, että tämä laji – siinä missä muukin kamppailu – tulee vaatimaan paljon mielen lujuutta, jos haluan edetä johonkin suuntaan. Etenemisellä en välttämättä tarkoita menestymistä, vaan ylipäänsä harrastamisen jatkamista säännöllisesti, lajin kovuudesta huolimatta. Treenien intensiteetti on usein suhteellisen raskas, varsinkin kun treenataan pääasiassa aina jonkun toisen kanssa. Tekemisen tempoa ja voimankäyttöä on vaikea hallita, kun harjoittelu kappaleena ei ole nukke, vaan ihan oikeasti liikkuva ja vastaan laittava ihminen. Syntyy jännitettä, kitkaa ja kolhuja tulee tuon tuosta ja illalla kotiin palattua tuntuu lähes aina enemmän tai vähemmän hakatulta, vaikka kukaan ei olisi yrittänyt kertaakaan edes lyödä.

Muistan vieläkin, kuinka koukuttava ja voimaannuttava tunne peruskurssin treeneistä jäi, vaikka olinkin ryhmän pienin ja heikoin. Olin myös lopulta muutaman viikon jälkeen ainoa nainen, joka toi lisävirtaa näyttää kaikille itseäni isommille ja vahvemmille miehille, että kuka täällä määrää. Noh, minähän se suurimmaksi osaksi selkääni sain, mutta olin sinnikäs ja annoin aina kaikkeni, taidon ja voiman puutteesta huolimatta. Siitä ehkä rakentui tietynlainen näyttämisen halu, kun joutui aina taistelemaan tiensä alakynnestä jonkinlaiseen selviytymispisteeseen. Vaikka olin joka treenin jälkeen aivan loppu, nautin silti joka kerta siitä tunteesta, kun pääsin vihdoin haastamaan itseäni kunnolla. Sitä iloa ja nautintoa kesti oikeastaan koko peruskurssin ajan, kunnes lopulta tuli ensimmäiset sparri treenit. Niiden treenien jälkeen lähinnä mietin, miksi helvetissä mä olen täällä.

Poseland_ChamiaChabbi_sparri1
Kuva: Ikuinen peruskurssi

Voin ihan rehellisesti myöntää, että mulla oli todella pitkään ihan hirvittävä sparrikammo. Menin kyllä sinnikkäästi kaikkiin treeneihin, mutta joka kerta kun kävelin treenikassin kanssa kohti kihlmannin raittia tiedostaen, että tänään sparrataan, jouduin pakottamaan itseni väkisin paikalle. Joka kerta käännyin kesken matkaa takaisin kotia päin, mutta muutaman metrin jälkeen vaihdoin lopulta suunnan takaisin kohti treenisalia. En ole vieläkään aivan varma, johtuiko se enemmän epäonnistumisen vai loukkaantumisen pelosta vai molemmista samaan aikaan, mutta en ole koskaan aiemmin kokenut niin vahvaa pelon tunnetta mitään treenimuotoa kohtaan. Nykyään pelkään lähinnä vain Artun kuntopiirejä..

Epäonnistumisen pelko kytee meissä jokaisessa ja siihen aiheeseen palaan mielelläni joskus myöhemmin uudestaan. Loukkaantumisen pelko on sen sijaan asia, johon tulisi mielestäni kiinnittää joka salilla enemmän huomiota. Turvallisuus on asia joka pitäisi huomioida kunnolla jo peruskurssista lähtien ja tämä vastuu on valmentajan lisäksi yhtä lailla myös jokaisella treenaajalla. Sen lisäksi, että valmentaja tarkkailee treenien kulkua, pitää myös treenaajien uskaltaa sanoa kaverille, jos toisella menee omaan makuun liian lujaa. Totta kai on ihan normaalia, että peruskurssilla jännittää. Siellä on nippu ihmisiä, joilla ei ole kenelläkään hajuakaan kehonhallinnasta, voimankäytöstä eikä tekniikasta. Siihen kun lisätään se mainitsemani epäonnistumisen pelko, eli tässä tapauksessa toisin sanoen väkisin yrittäminen, ei voi tulla kuin kipeitä leukoja, kun näille kavereille lyödään hanskat käteen. Niin sanotusti leuka ylös ja tuulimylly päälle. Vähemmästäkin pelottaa.

Poseland_ChamiaChabbi_sparri2
Kuva: Ikuinen peruskurssi

Melkein jokaisten sparrien jälkeen musta tuntui, että mulla on joko nenä auki tai silmä mustana. Tähän tietenkin suurin syy oli se, etten osannut vielä liikkua ja suojata itseäni kunnolla. Herää kuitenkin kysymys, että jos treenikaveri ei ole vielä ihan niin hyvä pitämään käsiä ylhäällä, niin tarvitseeko siltä sen takia lyödä nenä rikki ja samalla viedä rohkeus pitää silmät auki? Sparraaminen on harjoittelua siinä missä mikä tahansa muukin tekniikka harjoittelu, eikä se tarkoita sitä, että nyt roiskitaan täysillä ja katsotaan kuka jää viimeisenä omin jaloin seisomaan. Sparraamisen idea on ottelun harjoitteleminen ja mielestäni kaikista parasta tapa on harjoitella sitä niin, että molemmat osapuolet uskaltaa harjoitella. Uskaltaa pitää silmät auki ja katsoa eteensä, uskaltaa yrittää harjoiteltuja tekniikoita epäonnistumisesta huolimatta ja samaan aikaan molemmat pääsevät treenaamaan hyvää liikettä ja puolustautumista. Hyvä ottelutaito vaatii reaktiokykyä, hyvää liikettä ja oikean tekniikan hallitsemista. Jos ei uskalla harjoitella tekniikka edellä, vaan huitoo menemään ja toivoo parasta, niin miten voi oppia hyväksi ottelijaksi?

Edelleen korostan, että suurin vastuu on lopulta treenaajalla itsellään. Mä olen alkanut tykkäämään sparraamisesta oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana, kun opin keskittymään vain omaan tekemiseen ja valikoin kenen kanssa alan hippasille. Jos valmiiksi tiesin, että joidenkin tiettyjen kanssa täytyy enemmän varoa, en vain yksinkertaisesti suostunut treenaamaan heidän kanssaan. Jos loukkaantumisriski on onnistumisprosenttia suurempi, on ihan OK sanoa ei kiitos. Kaikilla ei tietenkään ole varaa aina valita treenikavereita, mutta täytyy uskaltaa sanoa, jos joku vetää liian lujaa. Ei pidä missään nimessä vain tyytyä omaan pelkotilaansa, vaan päinvastoin nousta sen yli ja sanoa kaverille, että otappa hieman varovaisemmin. Kaikki ei usko puhetta, mutta jääköön se heidän ongelmakseen.

Poseland_ChamiaChabbi_sparri3
Kuva: Ikuinen peruskurssi

En itse edes ota nykyään kovia sparreja, missä lyödään verenhimo suussa niin sanotusti ”roskat silmistä”, vaan tykkään ennemmin tehdä tekniikka painotteisia sparreja kevyellä kontaktilla. Miksi? No ihan vaan sen takia, että mun ottelusilmä ja reaktiokyky paranee, kun en pelkää vastustajan nyrkkiä ja ehdin näkemään, mitä sieltä tulee. Kovan kunnon ottelua varten voi kehittää muillakin keinoilla, kun ottaa viikoittain treeneissä lukuisia aivovammoja. Säästetään ne mahdolliset vammat mieluummin sinne matsiin. Täysiä kilpaa lyöminen ei kehitä kenenkään tekemistä eteenpäin ja jos ainoa taito on hakata treenikaveri ja ottaa samalla lukuisia pommeja omaan päähän, niin niillä taidoilla ei kovin pitkälle pötkitä. Pahimmassa tapauksessa hajottaa vain itsensä tai treenikaverinsa. Liian usein näkee ja kokee sitä, kuinka treenit pitää voittaa. Siinä asenteessa ei ole tippaakaan treenikaverin kunnioittamista ja pidemmällä tähtäimellä voi loppua treenikaverit kesken.

Omat taidot voi hioa viimeisen päälle kuntoon ilman, että sen tekee treenikaverin kustannuksella. Siksi itse olen nykyään hyvin tarkka, kenen kanssa treenaan. Haluan oppia ja kehittyä ilman typeriä egoilusta aiheutuneita loukkaantumisia ja sen perusteella valikoin myös treenikaverini. Aika usein saan myös positiivista palautetta siitä, kuinka mukavaa mun kanssa on treenata. Tulee enemmän parempia suorituksia ja järkevää tekemistä, kun ei vedetä verenhimo suussa ja molemmat ottaa rauhassa. Voi vaikka vahingossa kehittyä, kun molemmat antaa toisilleen mahdollisuuden siihen.

Treenaamisen kuuluu olla kivaa ja mielekästä. Ei se aina ole ruusuilla tanssimista, mutta ei tehdä sitä silti hampaat irvessä. Joten annetaan itsellemme ja kaikille treenikavereille mahdollisuus oppia ja kehittyä, kunnioitetaan toisiamme. Pidetään hauskaa ja nautitaan tekemisestä. Kyllä se siitä.

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday