Mitä on urheilu?

Jos Googlelta kysyy, niin Wikipedia kertoo urheilun olevan eri liikuntamuotoja, joita harjoitetaan fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, virkistykseksi tai sääntöjen mukaisena kilpailuna. Kilpaurheilu taas on sellainen urheilun muoto, joka näkyy muulle massalle pääasiassa lähinnä huippu-urheiluna. Mutta minkälainen osa suomalaisilla urheilijoilla on tässä yhtälössä? Onko Suomessa huippu osaamista? Noh, suomalaisilta urheilufaneilta sitä on ainakin turha kysyä ja sen takia haluankin tätä aihetta avata hieman enemmän.

 

Google kertoo myös, että urheilulajeja on paljon ja ihmiset käyttävät niihin nykyään merkittävän osan ajastaan, rahastaan ja huomiostaan. Näiden käyttö tapahtuu joko harrastajana, kilpailijana tai katsojana, eli tuttavallisemmin ”penkkiurheilijana”. Penkkiurheilijat on siinä mielessä hassua kansaa, kun he tietävät urheilusta kaiken. He tietävät tasan tarkkaan urheilulajin luonteen, säännöt, vastustajat, mitä urheilijan pitäisi tehdä, miten menestys saavutetaan ja jos menestystä ei tule, millainen urheilija on ihmisenä. Ainakin jos lukee uutislehtien kommenttiosiota, niin viisaita valmentajia ja arvostelijoita löytyy joka lähtöön. Se on paha paikka, eikä sinne kannata erehtyä menemään missään olosuhteissa.

 

Kuva: Ikuinen Peruskurssi

 

Vaikka olen tiedostanut aina sen, ettei ihan jokainen ihminen ymmärrä mitä kilpaurheilu on, tulee yleinen tietämättömyys kuitenkin aina säännöllisin väliajoin itselle hieman puskista. Hyvänä esimerkkinä kerron omakohtaisen kokemuksen, joka tapahtui itse asiassa ihan pari viikkoa takaperin. Kävin siskoni koululla esittäytymässä luokanvalvojalle ja samalla tapaamassa rehtoria ja kuraattoria. Siskoni on kertonut opettajille mitä teen ja olenkin tästä jo muutaman hyvin lyhyen ja vaivaannuttavan keskustelun parin opettajan kanssa käynyt. Tällä kertaa asiasta kyseltiin hieman enemmän ja kun pääsimme osioon ”kilpaurheilu”, niin luokanvalvoja totesi iloisesti, että minullahan on sitten päivässä paljon vapaa-aikaa, jonka voin viettää siskoni kanssa. Siis hetkonen.. ”minulla on paljon vapaa-aikaa”? Millä perusteella? Koska urheilen?

 

Opettajan sanat jäivät pitkäksi aikaa mietityttämään ja hämmentyneenä pohdin vielä kotimatkalla, että tämäkö on se ihan tavallisen ihmisen ajatus siitä, mitä urheilu on? Me vaan käydään nopeasti vähän hikoilemassa ja loppupäivä hengaillaan, kun jokaisesta ovesta ja ikkunasta tulvii eri tahoilta tukirahoja, joiden seassa voi kivasti kieriskellä loppupäivän. EI, se ei mene niin. Meidänkin pitää tehdä töitä ja ansaita elantomme. Meilläkin on asunnot josta pitää maksaa vuokraa, laskut jotka pitää maksaa, ruoka joka pitää ostaa ja perus arkipäiväiset velvollisuudet jotka pitää hoitaa. Ei näihin kuluihin saada tukea valtiolta. Suomalainen tukiverkosto on rahallisesti todella pieni ja kattaa vain murto-osan urheiluun liittyvistä kuluista, eikä kaikki urheilijat edes saa valtiollista tukea.

 

Kuva: Ikuinen Peruskurssi

 

Joku viisas toteaisi tähän väliin varmasti, että menisitte tekin töihin, ettei tarvisi valtion verorahoja tuhlata urheilijoiden laiskotteluun (kun eivät menesty). TÄTTÄRÄÄ, kerronpa pienen salaisuuden: Me lähes kaikki käydään töissä, kaiken sen urheilun lomassa. Kaikkien niiden kymmenien treenituntien lisäksi jotka yhteen kalenteriviikkoon mahtuu, me käydään myös ihan oikeissa töissä. Raha ei valitettavasti kasva puissa eikä Suomen valtio maksa palkkaa tittelistä ”urheilija”. Sossuun on ihan turha mennä kinuamaan päivärahaa nimikkeellä ”tavoitteellinen kilpaurheilija”, ne nauraa sut pihalle sieltä.

 

Toki valtio jakaa verorahoista Suomen urheiluliitolle ison summan tukia, mutta niistä tuista jaetaan vain osa ja valikoidusti tietyille huipputason urheilijoille, jotka hekin saavat keskiarvolta vain 5000 euroa per lätty. Eli ei juuri mitään, kun ottaa huomioon kuinka paljon vaikkapa yleisurheilijalla palaa massia vuodessa pelkkiin harjoittelumatkoihin ulkomaille, tai vaikka edes Suomen sisäinen matkustaminen treenileireille jne. Sitten pitäisi vielä maksaa ne kaikki muutkin itsensä elättämiseen liittyvät laskut. Yllätyitkö, että urheilijatkin ovat ihan tavallisia ihmisiä?

 

Kuva: Ikuinen Peruskurssi

 

Kilpaurheilu, varsinkaan jos tavoittelee ihan maailmanlaajuista menestystä, ei ole ihan niin helppoa, kivaa ja mustavalkoista mitä moni olettaa. Huippu-urheilu vaatii todella paljon aikaa, vaivaa ja monesti myös uhrauksia elämän muilta osa-alueilta, kuten vapaa-ajasta ja ihmissuhteista, jos ja kun tavoitteena on päästä maailman huipulle. Ne isot rahat joilla voi elättää itsensä pyörii vasta siellä huipulla, eikä sinne huipulle pääse kovin moni. Kovin montaa suomalaista siellä ei ainakaan ole ja siihen on melko yksinkertainen selitys. Kun otetaan vielä huomioon, että suomalaisen urheilun rahallinen tukeminen on aika minimaalista ja suurin osa suomalaisista urheilijoista joutuu käyttämään ison osan ajastaan ja energiastaan itsensä elättämiseen ja oman urheilunsa tukemiseen, on aika turha odottaa kovin montaa maailmanluokan huippu-urheilijaa ponnistavan Pohjolan perämettistä. Kyllä, urheilu vaatii rahaa ja suomalaisilla urheilijoilla sitä ei ole.

 

Tämän takia on olemassa sponsorit, eli yritykset jotka tukevat urheilijoita joko rahallisesti tai omilla tuotteillaan. Sponsoreiden saaminen ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista, että kun käy ovella koputtamassa ja kyselemässä jeesiä, niin kipittelet repullinen täynnä tonnin seteleitä takaisin kotiin. Yrityksien pitää myös hyötyä jotakin siitä sijoituksesta ja Suomessa urheilusta on aika vaikea hyötyä kaupallisesti, ellet ole juurikin se huipputason jääkiekkoilija tai formulatähti, jonka kaikki suomalaiset tietävät.

 

Painija Rami Hietaniemi kertoi juuri tällä viikolla pohtineensa viime kuukausien aikana painiuransa jatkoa. Mies jolla on taskussa MM-pronssi, EM-hopea ja 12 kappaletta suomenmestaruuksia mietti, että kannattaako tässä enää jatkaa, kun ei ole voinut harjoitella niin ammattimaisella tasolla, mitä menestymiseen vaaditaan. Suomalainen huipputason urheilija joutuu miettimään, että kannattaako tähdätä enään Tokion olympialaisiin, kun taloudelliset varat eivät riitä tarpeeksi ammattimaiseen harjoitteluun. Onneksi Rami on järkevä jätkä, jolla on sitä suomalaista sisua, jolla me urheilijat rämmitään eteenpäin päivästä toiseen ja päätti jatkaa vielä Tokioon asti.

 

Kuva: Ikuinen Peruskurssi

 

Tällä samalla sisulla me kaikki muutkin urheilijat tehdään parhaamme. Suomen valtio ei valitettavasti jaa kymmeniä tuhansia euroja vuodessa tukia jokaiselle urheilijalle, jotta me voisimme keskittyä pelkkään treenaamiseen. Vaikka valtiollista tukea heruisi, ei kaikista siltikään välttämättä tulisi huippu menestyjiä. Monissa urheilijoissa on kuitenkin niin paljon potentiaalia, että surettaa kaiken sen lahjakkuuden menevät osittain hukkaan ajan ja energian puutteen vuoksi. Olisiko tälle asialle jotain tehtävissä? Pitäisikö urheilijan arkipäivää avata hieman paremmin muulle kansalle, jolloin ymmärrystä ja pientä tukea voisi saada herkemmin? Voisiko esimerkiksi yrityksiä saada enemmän tukemaan rahallisesti suomalaista urheilua, jotta saataisiin täältä löytyvää lahjakkuutta ja osaamista parhaimmassa muodossaan maailman kartalle?

 

Päivä urheilijana voisi kieltämättä olla ihan hauska kokeilu, mutta kokonaiskuvaa on mahdoton saada yhden päivän perusteella, eikä se välttämättä toisi yhtään sen enempää tukea. Mutta sen sanon, ettei suomalaiset urheilijat kyllä laiskottele ja jokaisen tuetun roposen eteen on tehty pirusti duunia. Jokainen penni on kovalla työllä ansaittu ja meistä jokainen antaa parastaan niillä resursseilla mitä meillä on. Ehkä sitä ylimääräistä vapaa-aikaa irtoaa sitten joskus tulevaisuudessa? Ehkä se siitä.

 

3
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday