Onko pakko leikkiä kotia jos ei tahdo?

“Sitten kun olen 25-vuotias, mulla on koulutus, vakituinen
työpaikka unelma-ammatissa, oma talo, koira ja kissa. Olen
onnellisesti naimisissa tai menossa naimisiin, haluan ainakin
kaksi lasta joista toinen on jo tuloillaan..”

Kuinka monella nousisi tässä vaiheessa käsi ylös, jos kysyisin, haaveilitko nuorena täydellisestä perhe-elämästä? Tai oikeastaan, kuka nyt ei haluaisi mennä naimisiin ja hankkia lapsia? Eikö se ole jokaiselle ihmiselle ihan normaali ja luonnollinen tapahtumakulku, johon jossain vaiheessa vain päädytään? Eikö elämän juuri kuuluu mennä niin? Vaikka kuinka ihanan pumpuliselta ja täydelliseltä elämältä se saattoi kuulostaa jonkun muun korvaan, mun käsi ei valitettavasti noussut ylös.

Löydän itseni yllättävän usein pohdiskelemasta tulevaisuutta ja nimenomaan näitä yllä mainittuja asioita, joihin yleensä tulevaisuutta rakennetaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huolestuneemmin välillä ihmettelen, että eikö mua vieläkään muka kiinnosta “asettua aloilleni”? Onko mussa jotain vikaa tai olenko niin traumatisoitunut kaikesta entisestä elämästä, että musta on tullut näin tunnevammainen? Tai sitten olen vain tässä matkan varrella oppinut arvostamaan yksinkertaisia asioita, itseäni ja omaa elämääni, etten varsinaisesti kaipaa sen enempää täytettä nykyiseen. Olen tyytyväinen siihen, mitä mulla on, enkä kaipaa elämääni mitään lisäarvoa.

Tuossa käyttämässäni esimerkissä on omalla kohdalla montakin asiaa pielessä. Mulla on koulutus, mutta en ainakaan vielä työskentele unelma-ammatissani. Ongelmana on myös se, että mulla on aika monta eri unelma-ammattia ja niitä kaikkia on melko mahdotonta opiskella ja toteuttaa samaan aikaan. Tällä hetkellä kamppailen edelleen ajatuksen kanssa, että mikä on se ala, mitä kautta todella haluan tulevaisuudessa itseäni toteuttaa. Hyviä vaihtoehtoja on liikaa ja ne sotii keskenään toistensa kanssa. Mitä jos ryhdyn arkkitehdiksi, joka suunnittelee ja valmistaa myös huonekaluja rakennelmiinsa, pitää psykiatrista vastaanottoa samoissa tiloissa ja harjoittaa vielä urheilulääketiedettä siinä sivussa? Jotta aika ei kävisi tylsäksi, voisin tuoda vielä nykyistä ammattitaitoani esille korusuunnittelijana, vaikka ihan harrastusmielessä ja pyörittää pientä ravintolaa jossain nurkassa. Ai miten niin ei onnistu? Eli voidaan siis todeta, että mulle ei ehkä ole olemassa sellaista “unelma-ammattia”, josta kaikki muut haaveilevat.

 

 

Unelmien uran lisäksi monella on myös yhtenä elämäntavoitteena hankkia se ihan oma koti, johon on sijoitettu vähän omia säästöjä sekä pankin lainarahoja. Ihan pätevä haave. Onhan se nyt kiva päästä jossain vaiheessa kunnolla asettumaan aloilleen sellaiseen kotiin, johon voi suunnitella tulevaisuutta pidemmälle ajalle. Olen itse kuitenkin sen verran liikkuvaa sorttia, etten koe tarvitsevani omistusasuntoa tai ylipäänsä näe järkeväksi ostaa sellaista. En tykkää olla sidoksissa mihinkään, josta ei pääse halutessaan niin sanotusti mahdollisimman nopeasti eroon. Olen kyllä näinkin lyhyen elämäni aikana omistanut parikin asuntoa, mutta juurikin tästä edellä mainitusta syystä olen todennut, että vuokra-asuminen on ainakin tämän hetkiseen, hektiseen elämäntilanteeseeni oikein passeli ratkaisu. Molemmissa on toki omat hyvät ja huonot puolensa, mutta vuokralaisena olemisessa on tällä hetkellä enemmän hyviä puolia. Samaan hengenvetoon voin todeta, ettei lemmikeille myöskään ole aikaa. Vaikka kuinka haluaisin jonkun söpön karvapallon jalkoihini pyörimään, multa ei valitettavasti löydy aikaa pitämään sellaiselle seuraa. Annetaan siis kaikkien elukoiden, ainakin toistaiseksi elellä kodeissa, joissa saavat tarvitsemaansa huomiota.

Jokaiseen prinsessa tarinaan kuuluu myös prinssi Uljas ja avioliitto. En ole ihan varma miten määrittelisin täydellisen miehen ja parisuhteen (sellaista ei taida olla olemassa), mutta vaikka sellainen löytyisi, en usko löytäväni itseäni missään elämäntilanteessa alttarilta. Nyt saatan käyttää ehkä hieman julmaa vertauskuvaa, mutta naimisiin meno on mulle vähän sama asia sen asunnon ostamisen kanssa. Siitäkään ei halutessaan pääse ihan noin vaan eroon. Okei myönnän, ehkä hieman brutaali vertauskuva, mutta niin se vaan menee. En nyt tarkoita, että avioliitosta pitäisi päästä eroon, enkä kykene sitoutumaan suhteeseen. Avioliitto nimenomaan on lupaus iankaikkisesta rakkaudesta ja yhdessä olemisesta. Minä itse en kuitenkaan koe tarvitsevani papin siunausta, sormusta sormeeni, kalliita häitä ja sukunimen vaihtoa todistaakseni tunteitani toista ihmistä kohtaan. Kenties musta on tullut vaan ajan mittaan turhan pessimistinen asian suhteen. Kun on lapsesta asti seurannut vierestä muiden parisuhteiden kaatumista ja myöhemmin kaatanut omiani, en vain enää usko kestävään avioliittoon. Kestävään parisuhteeseen ehkä. Tiedän, olen kamala ihminen.

Ymmärrän kyllä miksi monet haluavat naimisiin ja varsinkin jos perustetaan se perhe, niin se on ihan järkevä ratkaisu monestakin syystä. Mutta miksi parisuhde tarkoittaa automaattisesti avioliittoon etenemistä? Tuntuu että siihen aletaan tuttavapiirissä välittömästi painostamaa heti kun on jonkinlaisessa suhteessa. Miksei voi olla pariskunta eläkkeelle asti ilman avioliittoa? Tekeekö se siitä rakkaudesta jotenkin heikkolaatuisempaa, jos ei mene naimisiin? Kuten aiemmin sanoin, en koe mitään tarvetta todistella parisuhteeni olemassaoloa tai sen vakavuutta sormuksella. Enkä nyt missään nimessä halua dissata avioliittoa, päinvastoin. Avioliitto ei vain ole mua varten, eikä sen mielestäni tarvitsekaan olla kaikkia varten. Jokainen valitkoon omat polkunsa elämässään.

Okei myönnän, olen ollut kerran elämäni aikana kihloissa, mutta se oli ehkä yksi elämäni suurimmista virheistä ja tapahtui muutenkin pienimuotoisen painostuksen alla. Tulin onneksi järkiini melko nopeasti tapahtuman jälkeen. Ei siitä sen enempää..

Vaikka ajatus avioliitosta saattaa nostattaa niskakarvoja pystyyn, tuottaa mielikuva perheen perustamisesta huomattavasti enemmän puistatusta. Perheen perustaminen ja lapset tuntuu olevan sellainen keskustelunaihe, josta ei vaan yksinkertaisesti pääse millään eroon. Ihan sama kuinka monta vuotta toitotat, ettet ole millään tasolla kiinnostunut lasten hankinnasta, se ei vaan voi pitää paikkaansa. Olenhan kuitenkin nainen ja kaikki naiset haluavat lapsia. Se on luonnollista ja kaikkien naisten kuuluu saada lapsia. Se on meidän elämäntehtävä. Niin siis millä perusteella? Pitäisikö mun hommata mukula vaan sen takia, että “niin kuuluu tehdä”, vaikka en itse sellaista halua? Miellyttääkseni muita?

 

Olen ollut aina sen verran erikoistapaus, etten ole koskaan ollut kiinnostanut perheen perustamisesta. Nuorempana saatoin ehkä ajatella, että joku päivä musta saattaa tulla äiti, mutta en koskaan varsinaisesti haaveillut asiasta. Ajatukset olivat lähinnä sitä luokkaa, että “jos nyt vahinko sattuu”. Halu olla hankkimatta lapsia on oikeastaan vaan vahvistunut, mitä enemmän ikää on tullut mittariin. En ole varsinaisesti koskaan edes tykännyt lapsista, vaikka yleensä lapset jostain syystä tykkää musta. Ehkä ne vaistoaa vihollisen samalla tavalla eläimet ja pitää ne lähellä tai muuten vaan ärsyttää. Totta kai välillä tulee poikkeuksia ja ihan siedettäviä tapauksia vastaan, mutta ne eivät ole muuttaneet mun mieltä mihinkään suuntaan. Ei mulla varsinaisesti ole mitään lapsia vastaan, en vaan pidä niistä. Meillä heitetään ihan kavereiden kesken vitsiä siitä, että olen se, jolla lapsia pelotellaan. Jos ei tottele, joutuu Chamia-tädille hoitoon. Eli kannattaa miettiä useampaan kertaan pyytääkö lapsenvahdiksi.

Aika usein saa kuulla vastaväitteitä, jos mainitsee haluavansa elää ilman lapsia. Milloin en ole vaan tarpeeksi vanha tai en ole vielä ollut tarpeeksi lasten seurassa. Iän myötä mieli muuttuu ja jossain vaiheessa sitä vaan kaipaa lapsia elämäänsä. Myöhemmin sitten kaduttaa kun ei ole enää mahdollista tulla raskaaksi. Olen nyt 29-vuotias, itse asiassa täytin tänään, enkä ole vielä tähän päivään mennessä kokenut kaipaavani jälkikasvua elämääni. Uskoisin olevani jo tarpeeksi vanha ja kypsä päättämään omista asioistani. Edes siskonpoikani syntymän jälkeen ei ole tullut fiilistä, että tällaisen haluan itsekin, vaikka kuinka on varoiteltu että viimeistään silloin se tunne tulee. No ei tullut. Sen sijaan jokaisen parin tunnin hoitokerran jälkeen olen entistä varmempi, etten ikinä halua omaa. Onhan se kersa ihan kiva ja välillä on mukava höpötellä siansaksaa tai ulvoa kilpaa jonkun kanssa, joka aidosti ja vilpittömästä tykkää musta juuri tällaisena. Mutta se on ihan kivaa just sen takia, ettei se lapsi ole oma.

Vaikka kuinka karulta ja negatiiviselta tämä avautuminen saattoi kuulostaa, niin olen tällä hetkellä todella tyytyväinen omaan elämääni juuri tällaisena. Koskaan ei tietenkään voi sanoa “en ikinä”, mutta en ole ainakaan vielä toistaiseksi kaivannut elämääni yhtään enempää muuttujia. On ihan OK olla erilainen ja jos mieli joskus muuttuu, aina on vaihtoehtoja. Haaveita ja unelmia pitää olla, mutta pitää toteuttaa omia haaveita, eikä muiden. Jokainen kulkekoon omaa polkuaan 🙂

7
Jaa:

This Post Has 5 Comments

  1. Ikinä missään tilanteessa ei kannatakaan hankkia lapsia mistään muuta syystä kuin omasta palavasta halusta. Hankkia on nyt väärä sana mutta sopii tähän asiayhteyteen.

    Tiedän yhden tapauksen, jossa tämä äiti oli pitkälti yli 40v esikoisen saadessaan ja teki sitten myös toisen lapsen. Syystä että oman äitinsä ainoana lapsena oli ”velvoitettu” tekemään muksuja. Tää tyyppi puhui aina ”kersoista” tms puhuessaan lapsistaan, ja muistutti aina kuinka hän ei ole niitä lapsia halunnut. 😳 mun mielestä ei ole mitään kamalampaa kuin lapsena rakastaa omaa äitiään sydänjuuriensa pohjasta saamatta takaisin vastarakkautta.

    Joissakin tapauksissa se vastarakkaus herää kun käärö syntyy, mutta riski siihen ettei herääkään, on liian iso otettavaksi. Pahimmassa tapauksessa äiti on ”vankilassa” seuraavat 18 vuotta ja enemmän, lapsi tunnevammautuu ja käsittelee asioita terapiassa isona. Hui.

    1. Juurikin tuossa on yksi syy, miksi ihmettelen sen lapsen hankinnan “pakollisuutta”. Vastaavia tapauksia on niin paljon, eikä ole millään tavalla oikein sille lapselle, että se on ensin luotu tänne maailmaan, mutta täysin vääristä syistä.

      Olen seurannut nyt pari vuotta naapureideni perhe-elämää ja joka päivä kauhistuttaa niiden pienten lasten puolesta, kuinka epätasapainoisia niistä todennäköisesti tulee. Kaikki lapsille normaalit asiat on kielletty, niitä haukutaan tyhmiksi idiooteiksi päivittäin, ei saa nauraa, leikkiä ja nukkumaan pitää mennä aina kun äidillä menee hermot (eli koko ajan), kellonajasta riippumatta. Asunnossa huudetaan lapsille aamusta iltaan ja alle 5-vuotiaiden odotetaan ajattelevan ja toimivan kuin aikuinen ihminen. Joiltain ihmisiltä vaan pitäisi kieltää lasten hankinta.

      Mun mielestä ulkoinen painostus perhe-elämään on epäreilua kaikkia osapuolia kohtaan, eikä kenenkään tulisi joutua tekemään mitään vain, koska suvussa, tuttavapiirissä tai pahimmassa tapauksessa puoliso painostaa.

  2. Jotenkin tuttu tunne. Varsinkin noiden lapsien kanssa. En tiedä olenko koskaan haaveillut äitiydestä. Lapsena nukeilla leikki tietty ja mietti että ehkä joskus teen näitä asioita oikein, mutta mikään unelma lapset ei ole ollut koskaan. Tällä hetkellä olen melko varma, että lapsia en tule tekemään. Ei vaan kiinnosta! Joten täällä ainakin yksi joka samaistuu tekstiisi. 🙂 Avioliitot sun muut asunnot niin ei hajuakaan mitä teen, se selviää aikanaan.

    1. Harvoin sitä lopulta pystyy mitään etukäteen suunnittelemaan, tulevaisuus näyttää. Ei siitä ainakaan ressiä kannata ottaa 🙂

  3. Tutun oloista pohdintaa! Käytiin juuri viikonloppuna häissä kavereiden kanssa samaa keskustelua siitä, että onko väärin olla haluamatta häitä ja lapsia. On ihanaa olla juhlimassa ystävien häitä, mutta itse en näe itseäni siellä morsiamen paikalla. Lapsien kanssa vähän sama juttu. Tykkään ystävieni lapsista ja teen töitä päiväkodissa, mutta ajatus omasta lapsesta kauhistuttaa. En ole myöskään koskaan tuntenut vauvakuumetta enkä haaveillut äitiydestä. Ulkopuolelta kyllä tulee vähän painostusta, mutta en tee päätöksiä omaa elämää koskien muiden painostuksesta 😀
    Mieli saattaa silti muuttua ja sen näyttää aika 🙂

Vastaa

Close Menu

Black Friday