Tarviiko aina mennä perse edellä puuhun?

Kaikille on varmasti itsestään selvää, kuinka tärkeää treenistä ja muusta elämästä palautuminen on. Aiheesta on tietoa netti väärällään ja joka kanavasta löytyy varmasti jonkinlainen versio miten pitäisi toimia tai milloin hälytyskellojen pitäisi soida. Se on asia, josta itse nalkutan läheisilleni ja painotan sen tärkeyttä, oli heidän elämäntilanteensa millainen tahansa. Sen sijaan, että nurisen muille, voisin muistutella itseäni enemmän siitä, että “raahaa likka se perseesi nyt sinne hierojalle, venyttele, LEPÄÄ joskus..”, mutta ei, se ei vaan mene jakeluun.

Olen aina ollut hyvin kriittinen itselleni. Meillä ei ollut kotona tapana antaa kehuja hyvistä suorituksista tai onnistumisista, vaan ne piti ansaita kovalla työllä. Tosin sekään ei aina riittänyt. Aina pitäisi pystyä parempaan ja sellainen mentaliteetti on jäänyt omaan tekemiseen. Pelkät onnistumiset ei riitä kun tavoitellaan täydellisyyttä ja koska sellaista ei ole olemassakaan, ei myöskään ole sijaa laiskotteluun (lue:lepoon).

Nykyään olen jo hieman rennompi ja osaan olla armollisempi itselleni. En ole kuitenkaan koskaan oppinut rauhoittumaan tai olemaan paikoillani ja siksi venytän oman suorituskykyni lähes aina äärirajoille. Lepään jos ehdin ja apua pyydän vasta sitten, kun en pääse omin avuin sängystä ylös. Mulla on ollut paha tapa pysähtyä vasta siinä vaiheessa, kun seinä tulee vastaan. Se tulee yleensä aika lujaa vastaan ja on tullut turhan monta kertaa. Mutta koska olen selviytyjä luonne, enkä pienistä kitise, sokaistun lähes poikkeuksetta aina rajalla, jolla pitäisi pystyä pysähtymään ja ymmärtää se, että minunkin kehoni on kuolevainen.

 

 

Treenaan tällä hetkellä n. 15 tuntia viikossa, jonka lisäksi teen keskimäärin 35 h töitä. Sen lisäksi, että teen täysipäiväistä työtä ravintola-alalla, sijoittuu työaikani lähes poikkeuksetta iltoihin ja viikonloppuihin. Tämä tuo omat hankaluutensa treenien rytmittämiseen, etenkin kun on kyseessä laji, jota ei oikein voi treenata yksin silloin kun on itsellä aikaa. Aina tarvitaan joku toinen joka lyö, potkii ja painii takaisin.
Olen edelleen aika yllättynyt siitä, kuinka pitkälle on tultu hyvin lyhyessä ajassa näinkin surkeilla resursseilla. Perse edellä puuhun näyttää siis toimivan joissakin tapauksissa.

Kaikesta huolimatta olen onnistunut keräämään ympärilleni ihmisiä, joilla on halua ja osaamista auttaa näissä ongelmissa. Yksi näistä henkilöistä on Mia Laine(Jonka palveluihin pääset tästä),joka on ollut mun huoltajana jo ensimmäisestä ottelusta asti. Parin vuoden yhteistyön aikana meistä on tullut myös hyviä ystäviä, joka myös osaltaan helpottaa meidän kummankin toimintaa todella paljon. Mia tuntee mut ja mun ongelmat paremmin, eikä mulla ole minkäänlaista kynnystä kertoa mikä milloinkin vaivaa, onko ongelma pään sisällä vai ulkopuolella. Mä kyllä avaudun Mialle about kaikesta, mutta toisaalta, kaikki tieto vaan auttaa häntä tekemään työnsä paremmin. Ainakin niin uskottelen itselleni. Omassa tiimissä pitäisi aina olla edes se yksi henkilö, jolle voi avoimesti purkaa elämäänsä ja vitutuksia. Miasta on tullut mulle se henkilö, koska mä luotan siihen täysin.

 

Miasta on ollut kyllä aivan jäätävä apu, erityisesti kisoihin valmistautumisen aikana.

 

Oikeastaan se, millä mun luottamus on ansaittu, on hänen käsittämättömän ammattimainen otteensa tehdä työnsä ja aito halu auttaa. Se, ettei pelkästään hoideta tulleita vammoja ja kipuja, vaan pyritään myös ennaltaehkäisemään tulevia niin, että niiltä voitaisiin jopa välttyä. Okei tää laji on aika mahdoton, mutta omassa tekemisessä virheet voidaan korjata aika pitkälle. Kun joku jaksaa oikeasti vielä omalla ajallaan selvittää, mistä jotkut ongelmat johtuu ja mitä asioita sen takana voi olla (muutakin kuin loukkaantuminen), kertoo se ihmisestä joka todella rakastaa työtään.

Jos sulla on kipuja, särkyjä, stressiä, ahdistusta tai mitä tahansa ongelmia, ota hyvä ihminen yhteyttä ammattilaiseen joka osaa auttaa, sillä omaan terveyteen ei voi panostaa liikaa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä, tämä ihmiskeho on valitettavasti kuolevainen, eikä kestä määräänsä enempää vaikka olisi kuinka monikulttuurista sisua. Mä olen erittäin onnellinen siitä, että oon löytänyt mun tiimiin ihmisen, joka pitää mun hyvinvoinnista huolta, sillä mä en tee sitä itse. Ainakaan kovin hyvin.

 

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday