Pakko juosta!

Pakko juosta. Juosta karkuun petoja ja uhkia, jotka vaanivat joka nurkan takana ja jahtaa pitkin katuja. Omat ajatukset. Omat isot pelottavat ajatukset, muutokset ja tunteet – Etenkin ne tunteet. Miten ne tunteet hallitsevatkaan elämääni, tekemisiäni ja mielialojani.

Kun on se herkkyys, ääretön herkkyys ja empaattisuus kaikkia ja kaikkea kohtaan. Pakko peittää välillä silmät käsillä, jottei näe kaikkea sitä pahaa, mitä ympärillä tapahtuu – Se kuormittaa niin paljon. Kaikki mitä muille tapahtuu, mitä muut kertoo, mitä näkee, lukee ja kuulee, kaikki vaikuttaa. Pelottaa ja tuntuu epävarmalta. Uusi on jännittävää, kivaa, ihmeellistä. Samaan aikaan ahdistavaa, pelottavaa ja tekee mieli jättää kokematta. Uusi on epävarmaa ja uusi on uutta. Ei tiedä mihin se johtaa ja mitä se antaa – Jos antaa. Voi olla myös että se vain ottaa, ja mitäs sitten tehdään.

Pakko juosta? Ei koskaan. Joskus voi tuntua siltä, että ainoa pakokeino omia tunteita on pistää lenkkitossut jalkaan ja lähteä metsään, mutta ei se ole. Parempi ratkaisu se toki on, kuin päätyä pullon kaulaan, tai polttaa rauhoittava rööki, mutta addiktoivaa sekin on – Liikunta meinaan. Huolet, murheet ja elämän paineet pitää käsitellä, turha niitä on mennä karkuun. Elämän tapahtumat on täysin luonnollisia ja täällä vain sattuu ja tapahtuu koko ajan, hyvää ja huonoa. Tiedä häntä, onko tämä kivaa, reilua tai elänkö optimaalisesti, mutta koen kuitenkin, että paikka täällä maanpäällä on lahja. Se elinpaikka on ansaittu, ja SINULLA on tarkoitus. Jokainen täällä maapallolla tekee jotakin merkittävää elämänsä aikana, vaikuttaa myös ympärillä olevien toimintaan ja tapahtumiin. Tätä voisi miettiä vaikka kuinka pitkälle ja kaivella syvältä, mutta ihan vain ajatusheittona kuitenkin. Pointtini on, että jokainen on arvokas, jokaisella on joku tehtävä täällä ja jokainen vaikuttaa jollain tavalla. Se jokin ei ole välttämättä mitään maailmaa mullistavaa, mutta vaikuttavaa kuitenkin. 

Liike on lääke ja liikunta helpottaa – Totta. Toivon kuitenkin, että liikkuvat ihmiset siitä nauttisi ja tekisivät sitä oikeista syistä. Ei ole väärin treenata ulkonäköä varten tai parannella omaa fysiikkaa, mutta mikäli se on ainoa tavoite, kannattaa miettiä oman elämän prioriteetit uudelleen. Toiset treenaa myös kuluttaakseen vain kaloreita. Sekin on typerää. Ei kannata käydä spinningissä vain koska se kuluttaa kaloreita, ihan hirveää elämän hukkaamista. Olen aivan varma, että jokaiselle löytyy kyllä omakin laji, josta varmasti nauttii ja jonka tekemisestä SAA jotain. Muutakin kuin poltettuja kaloreita.

En aio sanoa tai määritellä, mikä on hyvä syy harrastaa. Haluan kuitenkin herättää pohtimaan omia syitä oman lajin pariin. Itse treenaan punttia, koska nautin itseni haastamisesta ja raskaan raudan antamasta tunteesta. Juoksen, koska rakastan sitä euforista fiilistä, mikä tulee kun hiki valuu, syke nousee ja jalat vaan rullaa eteenpäin. Tulee voittamaton fiilis, kun voisi vain jatkaa ja jatkaa. Tämän aion vielä kokeakin joskus ultramatkan merkeissä, juosta siis niin pitkälle kuin ikinä jaksan. Fillaria poljen useinkin, koska se tukee juoksuani. Helppoa PK-harjoittelua, jolla saa hyvin tuloksia ja pitkiä harjoituksia, joilla saan rautaisen kunnon paremmin kuin juosten. (MUTTA juoksu ei kuitenkaan kehity kuin juoksemalla, muistetaan se!)

Mikä on siis sun syy treenata? Mitä sä saat siitä? Käytkö salilla vaan koska muutkin käy? Harrastatko ryhmäliikunnan tehotunteja ja pumppipamppeja, koska löysit netistä, kuinka hurjasti ne polttaa kaloreita? Haluaisitko ballerinaksi, koska ihannoit laihuutta? Käy läpi ja pohdi, että saathan varmasti liikunnasta itsellesi jotain. Sen on tarkoitus antaa energiaa ja lisätä jaksamista, ei ottaa sitä pois, aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Fiiliksen mukaankin on ok mennä. Ei pelkkä veren maku suussa treenaminen ole sitä “oikeaa” treenaamista.

Hyvinvintialan ihminen – Jaksatko sinä? Minusta tuntuu, että meille asetetaan aika suuret saappaat niin asiakkaiden kuin työnantajienkin puolesta. Mehän ollaan super-yli-ihmisiä, jotka treenaa kahdeksan kertaa viikossa, syödään 100% terveellisesti, puhtaasti ja “täydellisesti”, nukutaan kahdeksan tuntia yössä, hoidetaan verot, laskut, maksut ja ohjelmat ajoissa, vietetään aikaa perheen ja ystävien kanssa, imuroidaan ja siivotaan, ollaan onnellisia. Jatkuvasti. 24/7. 365 päivää vuodessa. Pitää olla terve, näyttää hyvältä ja atleettiselta, olla rautainen lihaskunto, kestävyyskunto, vauhti- ja ykkösmaksimit.

No joo, pitkälti itse asettamia luuloja ja ajatuksia. Sitä paitsi, mitä väliä, mitä muut ajattelee? Haluaisin purkaa koko maailmasta käsitteen, ‘mitä muut ajattelee’. Mitä v***n väliä?

Sain taannoin kommentinkin yhdeltä salin asiakkaalta, että ei minua uskoisi PT:ksi, saati salitreenaajaksi. “Näytät tolta” . Auts. Jep, olen pieni, mutta ai että, miten paljon olenkaan tehnyt töitä itseni eteen joka ikinen päivä jo vuoden päivät ja yli.  Ja tämä tieto-taitokapasiteetti, mikä itseltäni löytyy, on aika todella suuri tämän ikäiselle. Ravinto-, treeni- ja hyvinvointialan tietopankki tässä päässä ja sydämessä on suurempi, kuin keskimäärätallaajilla yhteensä, aivan varmasti, ja voin sen hyvällä itsevarmuudella sanoa. Deam, en varmaan kyllä saisi sanoa tätä ääneen, koska oma kehu haisee. Itse pitää olla täydellinen, mutta sitä ei saa näyttää tai sanoa ääneen, että on hyvä. Pitää vain olla, näyttää että pärjää.

Miksi me opiskellaan ja käydään kursseilla ja pyritään olemaan parempia ja taitavempia ihmisiä, jos ei koskaan saa olla ylpeä saavuttamisistaan? Miksi me kisataan ja ajetaan itseämme parempiin suorituksiin, jos ei se anna mitään? Voitoistakaan ei saa olla edes tyytyväinen, saati että sanoisi siitäkään ääneen, että jes, hyvä minä. Itse ainakin olen ihan hemmetin ylpeä itsestäni, voin sanoa, että olen tehnyt ihan mieletöntä duunia elämäni eteen ja saanut ajettua unelmiani toteen kovalla työllä ja isoilla, pelottavilla harppauksilla yli turvarajojen. Olen ollut pohjamudissa kaulaa myöten uppeluksissa, mutta ryöminyt sieltä sitten ylös, käyttänyt siihen aikaa ja voimia, mutta palautunut ja päässyt yli siitä paskasta. Luonut itseni uudelleen, identiteettini ja ajatusmaailmani. Vienyt itseäni kädestä pitäen kohti onnellisuutta. Olen kehittänyt itseäni niin paljon henkisesti, mutta myös fyysisesti. Tehnyt päämäärätietoisesti töitä, treenannut, syönyt, syönyt ja levännyt. Treenannut uudestaan ja miettinyt, mikä olisi järkevää. Käyttänyt tunteja suunnittelemiseen, opiskelemiseen ja kaiken sen tiedon käyttämiseen, jotta pääsisin kokoajan eteenpäin. Haluan kehittyä, saavuttaa tavoitteitani ja olla jatkuvasti parempi. Asettaa maaleja, kuvitteellisia kultaisia pokaaleja itselleni matkallani jonnekin. Tiedän, että olen kova. Tiedän, että musta tulee ihan hemmetin kova. Pääsen niin pitkälle, kuin haluan vain mennä ja tulen olemaan juuri niin hyvä, kuin haluan olla.

Työtä on, jos sitä haluaa tehdä, niin paljon kuin haluaa tehdä. Tärkeintä mielestäni on asettaa oma elämä arvojärjestykseen: Mikä merkitsee ja minkä verran. Onko raha tärkeää? Mulle se ei ole. Haluan tienata sen verran, että pakolliset menot tulee kuitattua helposti ja voi säästää. En tarvitse muuten ylimääräistä, kunhan ei tarvitse penninpäälle elellä. Arvostan työn tekemistä, mutta omien tavoitteideni saralta voin sanoa, että nekin arjestani vie aikaa. Veljeni lausumia sanoja lainaten: “Hinta on se mitä maksat, arvo on se mitä saat.” Pätee mielestäni aika hyvin niin rahallisen, kuin ajallisenkin panostamisen kanssa. Sitä kannattaa pohtia.

En voi elää pelkästään omilla treeneillä ja omalla puuhastelulla, mutta se on mulla silti isossa arvossa ja annan sille aina sen tarvitseman ajan. Hirvittävän helppo on saada aikaa sille, mikä itselleen on tärkeää. Jos toiselle raha merkitsee enemmän, sitten on käytettävä enemmän vuorokauden tunneista töiden tekemiseen – Se on aika simppeliä. Mutta mulle on turha sellaista höpönlöpöä selittää, ettei aikaa ole lainkaan. On. Kaikilla meillä on 24 tuntia päivässä. En halua olla ylimielinen, mutta olen aivan varma, että suunnitelmallisuudella kaikelle itselle tärkeälle jää aikaa, kun sitä järjestetään. Treeniinkään ei ole pakko käyttää kuin 30 minuuttia. Tai tunti. Se ei ole kovin iso haukku tuosta tuntimäärästä mikä meillä on. Ja kun ihan totta, ei ole pakko edes joka päivä tehdä… 

Suurimmalla osalla on toki se kello 8-16 työ, johon menee kahdeksan tuntia, ja se muakin syksyllä odottaa, mutta  kyllä silloinkin on 6-8h aikaa vielä kaikkeen muuhun (Unelle ne kahdeksan tuntia vähintään, hyvät ystävät) .  Sinne mahtuu perhe ja ystävät, sekä pakolliset kotiaskareet, mutta olisi syytä mahtua myös SINÄ. OMA AIKA, omat prioriteetit ja omat tavoitteet. Me elätään täällä joka tapauksessa itsellemme ja omaa elämäämme. En ole äiti, en ole seurustelusuhteessa, joten en voi kokemuksella sanoa, miten sellaiset asiat vaikuttaa, mutta kaikki te ihanat äidit: Teilläkin on lupa ajatella omaa vointia, jaksamista ja elämää. Jos haluat kuntoa korkeammalle tai kohentaa energioitasi, sinulla on siihen oikeus ja sinulla on siihen aikaa. Kaikki maailman aika, usko pois.

 

Eletään täällä vain kerran, niin eletään sitten mahdollisimman hyvin.

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday