• Disurb

Tukka putkella – nyt onnellisempana – kohti unelmia

2017 teki musta tyytyväisemmän minän. 

Joo, sitä se teki. Mä oon elänyt sellaisessa kuplassa, että onnellisuus tulee täydellisyydestä. Se tulee siitä kun saavuttaa tavoitteensa ja tähtää taas korkeammalle. Se tulee suorittamisesta. Tällöin elämä on kuitenkin vain hetkittäistä onnea, koska aina keksitään haluta jotain lisää. Jotain parempaa ja jotain suurempaa. Tottakai, tyytyväisyys tappaa kehityksen, mutta myös kehityksen aikana on opittava olemaan tarpeeksi tyytyväisiä.

Buenos Aires, helmikuu -17

Vuodessa tapahtui paljon.

Tammikuu paiskittiin töitä Seinäjoella, odotellen lomaa. Helmikuussa lähdin yksin maailman toiselle puolelle tapaamaan ystävää parin vuoden takaiselta Amerikan reissulta. Tietenkin rikkoen menomatkalla puhelimen, muistamatta osoitetta tai numeroita ulkoa. Maaliskuu oli töiden täyteinen, täynnä henkistä valmistautumista tulevaan pääsykoerumbaan.
Huhtikuussa alkoi todelliset haasteet. Muutin Helsinkiin lukemaan. 2 kuukauden ajan mä eristäydyin täysin mun omasta elämästä: En avannut snapchattia, en instagramia, en käyttänyt mitään sosiaalisia medioita, en pitänyt yhteyttä muihin tai tavannut ystäviä. Whatsapin viestit luin illalla, jos löysin siihen energiaa. Saatoin jopa vastata jos meneillään oli tuttu max 15min pituinen tauko lukemisesta. Äidin puhelut hoitui metromatkoilla, Larille soitin välillä kun kaikki tuntui sortuvan käsiin. Maailman menosta luin kaupassa lehtien otsikoista. Nauroinkin jälkeenpäin, ettei mulla ois varmaan ollut mitään aavistusta vaikka silloin olis jyllännyt maailmansota. Treenit olivat ainut asia jotka hoidin täysillä myös tänä aikana. Vaikka silloinkin laitoin kuulokkeista opetusvideot pauhaamaan ettei aikaa kulu hukkaan. Iltaisin luin taskulampun valossa kunnes nukahdin kirjojen päälle. Tämä ylitse vedetty tinkimättömyys tuli vastaan, ja en muistanut aamuisin mitä edellisenä päivänä olin lukenut. Silloin oli aika vähän rauhoittaa ja yrittää pitää edes pidempiä taukoja. Silti koko aikana vain yksi päivä jäi alle 10tunnin luku-urakkaan; päivä kun mun pikkusisko pääsi ripiltä.
Valmennuskurssilla suoriuduin hyvin, välikokeissa pisteet olivat aina parhaiden joukossa, välillä jopa kaikista kurssilaisista parhaat. Se tuntui hyvältä mutta en osannut antaa armoa itselleni vaan vedin täysillä loppuun asti. Pääsykoesalista lähtiessäni jouduin kerätä itseäni vartin viereisen kadun portaikossa. Mä epäonnistuin, mä uurastin turhaan, mä en saanut kokeessa irti sitä parasta Iidaa. Mä tuotin itselleni mitä suurimman pettymyksen, mun omilla vaatimuksilla. Meni kuukausi ja tulokset tuli. Sitä ennen ehdin nähdä painajaisia että jäisin yhden pisteen päähän, herättyä nauroin aina että se olisi pahinta mitä voisi tapahtua!

Ensin meille lähetettiin pisteet ja vasta 2 päivän kuluttua pisterajat sekä tulokset. Laskin heti pisteiden tultua kaikkien osallistujien tulokset ja sen perusteella pisterajat. 1 piste. Mä jäin yhden pisteen päähän. Voin kertoa, se oli pahinta. Kesä meni täysin maassa. Kooten uutta suunnitelmaa ensi vuodeksi, miettien mitä olisi pitänyt tehdä toisin, syyttäen itseä. Oikaisupyyntökin tehtiin, vaatimuksena 3 pistettä enemmän kokeeseen. Mutta kuten huomaa, ei mennyt läpi.

Instagramin kuvateksti tulosten jälkeisenä aamuna… Iida, kielenkäyttö!

Hain töitä, ja sainkin niitä: pääsin sijaistamaan assistenttia erääseen lakifirmaan, jonka jälkeen oon jatkanut assistentin töitä muualla.

Me oltiin muutettu 400km päähän kotoa, ja Helsingistä tunsin vaan muutaman henkilön. Olihan se vähän jännää, mutta ei se niin haitannut kun on poikaystävä jota voin samalla nimittää yhdeksi parhaista ystävistä. Arjessa oikeastaan kaikki me tykätään tehdä yhdessä.

Elämäni suurin rakkaus. <3

 

2017 tehtiin myös aika isoja päätöksiä, joista yksi oli oman asunnon osto. Alkuvuosi selailtiin kämppiä ja mielessä alkoi pyöriä villi ajatus täysin omasta kodista. Kriteerit oli kuitenkin korkeat joten tovin se etsiminen otti. Mutta kun se kolahti.. se kolahti kovaa!

Löydettiin keväällä täydellinen asunto, täydelliseltä paikalta. Aikaa hukkaamatta yhteyttä välittäjään ja kämppää päästiin katsomaan ensimmäisen kerran kesäkuussa, kun siellä oli sen verran valmista että näyttöjä pystyi tehdä.

Avaimet omaan kotiin 10.8.2017

Elokuussa asunto valmistui ja päästiin muuttamaan. Olihan se aika hurjaa sanoa että omistaa asunnon alle 20-vuotiaana.

Syksy jatkui kotia luoden, töitä tehden ja treenaillen. Näin yhtenä päivänä netissä rekryilmoituksen: Ryhmäliikunnanohjaajia pääkaupunkiseudulle. Ei mulla ollut kokemusta, mutta intoa riitti. Aikoinaan voimistelua valmentaneena, lukiopohjalta ponnistavana tyttönä lähdin hakemaan paikkaa. Ja sen lopulta sainkin, jonka jälkeen syksyn viikonloput ravattiin koulutuksissa ja treenattiin. Joulukuussa uurastus palkittiin ja musta tuli virallisesti ryhmäliikunnanohjaaja! Tätä teen iltaisin ja aamupäivisin muiden töiden ohessa, ja täytyy sanoa että on kyllä niin mua tämä työ kun voi olla.

Viikonloput kului salilla usein la&su klo 10-18, onneksi oli nämä!

 

2017 antoi paljon. Marraskuussa auton nokka käännettiin kohti Tervalampea, jossa koettiin ensikohtaaminen meidän perheenlisäyksen kanssa. Itsenäisyyspäivänä rakkaaseen kotiimme tepasteli pieni (lue: pentueensa pulskin) kultaisennoutajan pentu, Simba. ❤️ Voi miten paljon mä häntä rakastankaan.

Simban paras ystävä, rakas Kukka.

 

Työ- ja treenikuviot, sekä uusi harrastus bloggaaminen ovat tuoneet viime vuonna mun elämään ihan korvaamattomia huippu- tyyppejä. Ja tietenkin olen myös avannut silmiä aiempien ihmisuhteiden osalta, tästä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa.
Kun vietän ystävien kanssa aikaa, kun oma pieni koiranpentu nukahtaa syliin, kun herään unelmieni miehen vierestä kodissa joka on mielestäni täydellinen, kun vedän salilla tuntia ja kuulen asiakkailta ihania kehuja jälkeenpäin, musta tuntuu että näin tämän kuului mennä. Ensimmäistä kertaa pääsykokeen jälkeen mä uskon äitiä, kun hän sanoi mulle että kaikella on jokin tarkoitus. Ehkä -1 pisteen tarkoitus oli kasvattaa musta vastuullinen, avata mun silmät sille mitä haluan elämältä, muistuttaa mua elämään hetkessä ja arvostamaan sitä mitä sillä hetkellä omistan, sekä mikä suurinta: rakastamaan isommin kuin mihin mä ehkä edes pystyn.

Mun paras ystävä, rakas Taru!
Teidän onni on mun onni.

 

Mä olen haaveillut siitä koulusta koko elämäni, oon ajatellut että sen lisäksi haluan parisuhteen jossa oon niin onnellinen että välillä tekee mieli itkeä, oman kauniin kodin Helsingistä, koiranpennun joka saa multa niin paljon rakkautta että se hukkuu siihen ja läheiset ihmiset ympärille. Oon halunnut treenata ja olla huippukunnossa, tehdä työtä myös liikunnan parissa. Nyt kun mietin mun synkkiä hetkiä kesällä, mä tajuan että mullahan on jo kaikki muu. Mä ehdin ja aion saada sen koulupaikan. Ehkä vuosi 2017 valmisti mua tulevaan, kun mä huomaamattani kuljin aika monta askelta kohti mun päämääriä. Niin paljon olisi jäänyt kokematta jos olisin nyt koulussa, että mä olen ihan kiitollinen ettei mun aika ollut vielä. Se tulee kyllä.

Vuonna 2017: 

Tein töitä

Treenasin kovempaa kuin koskaan

Kävin maailman toisella puolen

Muutin kaupunkiin jossa aina olen halunnut asua

Hankin omistusasunnon unelmieni miehen kanssa

Sain uusia ihania ystäviä

Kouluttauduin ryhmäliikunnanohjaajaksi

Sain koiranpennun

Kaiken tämän meinasin vahingossa maalata harmaalla värillä, yhden pääsykoekevään vuoksi. Yksi pettymys meinasi jyrätä alleen niin paljon hyviä asioita. Onneksi havahduin ajoissa, viimeistään kirjoittaessani tätä tekstiä tajusin miten hyvin kaikki on. Miten mahtavista lähtökohdista saa jatkaa unelmansa tavoittelua.

Ollaan kiitollisia siitä mitä meillä on nyt, onnellisena on paljon kivempi rynnätä kohti uusia seikkailuja. ❤️

Kohti unelmia tämän kanssa.

-Iida

0
Jaa:

Vastaa

Sulje

Black Friday