Menettämisen pelko

 

Perjantai-ilta sai yllättävän käänteen, kun toi hyper aktiivinen pikkuneiti päättikin testata lasipöydän kestävyyttä heittäytymällä otsa edellä sen reunaa päin… Pöytä oli päätä kestävämpää tekoa ja seuraavaksi istuttiinkin autossa matkalla päivystykseen.

Vekki oli melkosen hurjan näköinen, mutta tikkien sijasta haava saatiin kurottua kiinni liimalla – onneksi.

Selvittiin luojalle kiitos sen vakavammalta, mutta huolissanihan olin tietenkin siitä, miten arpi jää näkymään ja onko Amanda nyt tuomittu ikuiseen otsatukkaan. Kerron sille sitten teininä kun valittaa kauneusvirheestä, että ihan on oma vika.

Tapahtuma kuitenkin lisäsi jo ennestään olemassa ollutta hieman jopa hysteeristä menettämisen pelkoa.

Kauhukuvat mielessä vilisi koko illan siitä mitä olisi voinut käydä. Ja ahdistus siitä, että koskaan ei voi tosiaankaan tietää mitä tapahtuu – ja kuinka pahasti.

Lasta ei vaan voi kääriä pumpuliin ja elämään on pakko luottaa.

Se ahdistaa. Ahdistaa todella paljon. Koska pelkään aina pahinta.

En oikein tarkkaan tiedä mistä tämä kumpuaa ja tiedostan kyllä, että tämä pelon taso on jo epänormaalin puolella.

Ehkä sillä on jotain osaa tähän, että oma isä lähti suht nopealla aikataululla ja yllättäen, eikä sitä silloin ehtinyt sulattaa, käsitellä, saatika hyväksyä ollenkaan.

Luulen, että mun ois syytä mennä tästä juttelmaan jonkun ammattilaisen kanssa. Koska pelko välillä ottaa täyden vallan ja on vaikea rauhoittaa mieltä, vaikka kaikki olisi hyvin.

Tällaista tällä kertaa. Toisaalta tyttö on sellanen rämäpää ja jos äitiinsä tulee, niin oli vaan ajan kysymys milloin täällä on joku ruumiinosa paketissa.

 

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday