Optikko haukkui mua invalidiksi

Tiistaina oltiin Rosannan kanssa Specsavers hyväntekeväisyys tapahtumassa, jossa lahjoitettiin silmälaseja Tansaniaan niitä tarvitseville. Mä kirjaimellisesti juoksin suoraan töistä sinne, koska halusin olla niin paljon paikalla ja viemässä omat vanhat lasit niitä tarvitseville. Oon lähes koko elämän joutunut käyttämään silmälaseja ja mä todella tiedän mitä se on, kun tarvitset ja olet riippuvainen silmälaseista. Olisi hullua ajatella elämä ilman laseja; puoli sokeena, jos mulla ei olisi ollut mahdollisuutta silmälaseihin. Tansaniassa tämä on ihan arkipäivää.

 

Mä lahjoitin Specsaversin hyväntekeväisyyteen mun ihan ensimmäiset silmälasit, sekä mun viimeiset lasit ennen silmäleikkausta. Pidin ennen tapahtumaa molempia silmälaseja mun käsissä ja mulle tuli tosi hassu fiilis. Kuljin mielessä koko mun silmälasi matkan ensimmäiseltä luokalta tähän päivään saakka ja mulle tuli jossain määrin vähän surullinen mieli, mutta samaan aikaan kuitenkin tosi kiitollinen.

 

Mulle näkö ei oo koskaan ollut itsestään selvää. Mä en oikeestaan edes muista sitä aikaa elämästä, että mä olisin nähnyt ilman silmälaseja. Mä sain todella nuorena ensimmäisellä luokalla silmälasit. Musta on todella hassua, että mä muistan edelleen sen päivän tosi selvästi kun oltiin valitsemassa mulle laseja. Musta se oli ihanaa, että mun veli oli mukana ja Juusokin olis niin paljon halunnut silmälasit. Se toi mulle sellaista kivaa fiilistä, että ehkä tää ei ookkaan ihan huono juttu jos isovelikin tälläset haluaa. Alku innostuksen jälkeen silmälasi elämä kuitenkin alkoi tuntua päivä päivältä epämukavammalta. Kolmannella luokalla muistan kuinka en halunnut enää laseja pitää yhtään. Poljin pyörällä kouluun ja aina ennen kotiin menoa pysähdyin laittamaan silmälasit päähän, ettei kotona tule sanomista kun en taas niitä oo käyttänyt. Mä en oo onneksi koskaan joutunut kokemaan varsinaista kiusaamista silmälaseista, mutta jotain siinä on ollut takana etten niitä yhtään halunnut käyttää. Ehkä ne vähän kuitenkin nolotti ja mä myös uskon, että mun on ollut vaikea rakentaa minä kuvaa silmälasien ympärille. Mä en oo ikinä tuntenu niitä oikein omakseen. Harrastin myös pienestä asti taitoluistelu ja muistan että ne oli aina vaan tiellä.

(Tässä mun ensimmäiset silmälasit. Juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Yläasteella lasien kanssa olikin vähän hankalampaa.  En oo koskaan ollut mitenkään ujo, mutta lasit toi jostain syystä tosi paljon epävarmuutta. Mä mietin tosi usein sitä kuinka epäreilua se on, että just mulla on huono näkö ja silmälasit. Mä rehellisesti inhosin niitä yläasteella. Tähän aikaan mun näkö oli jo niin huono, etten mä voinut olla ilman laseja hetkeäkään. Mulla oli tosi vahvat miinukset ja olin lähes puoli sokea ilman.

 

Olin puhunut piilolinsseistä mun perheelle jo niin nuoresta asti, kun vaan sain tietää sellaisten olemassa olon. Kasi luokalla mä sitten vihdoin sain ensimmäiset piilolinssit. Mä muistan, kuinka onnellinen mä olin niistä ja mietin, että vihdoin voin olla kuin muut. Pitkän odotuksen jälkeen, näytin mun mielestä kuitenkin todella oudolta, kun laitoin ensimmäisen kerran piilolinssit päähän. Tottakai! Peilistä oli kuitenkin 7-vuotta katsonut aina silmälasipäinen tyttö. Muistan myös tarkalleen sen päivän, kun menin kouluun ensimmäistä kertaa piilolinssit päässä. Olin innoissani ja samaan aikaa mua jännitti mitä muut sanoo. Se on hassua, kuinka ennen tunsin silmälasien käytöstä epävarmuutta, mutta sinä päivänä enemmän epävarmuutta toi kouluun meno ilman laseja. Eikä oloa helpottanut se, että mun luokkalainen poika huusi mulle käytävällä: ”laita lasit päähän”. Tajusin silloin, että näytän muidenkin mielestä hassulta. Toki ymmärrettävää, koska ketään mun koulukavereista ei ollut nähnyt mua ilman laseja aikaisemmin. Piilolinssien käyttö tän vuoksi alkoi vähän verkkaisesti ja päädyin koulussa käyttämään taas silmälaseja. Ainoastaan urheillessa piilolinssejä. Muutaman kuukauden totuttelemisen jälkeen rohkenin siirtyä kokonaan lopulta piilolinsseihin, välittämättä muiden mielipiteistä.

 

Siitä asti käytin monta vuotta putkeen pelkästään piilolinssejä, en enään ikinä silmälaseja. Jos silmälasien hankinta on kallista, niin oli mulle myös piilolinssien käyttö. Maksoin joka kolmen kk välein piilolinsseistä yli 80euroa. Opiskelijan pussista se on paljon! Mä oon kuitenkin ollut onnekas, että mun perhe on tukenut mua aina nuorena tälläisissä kuluissa jos on ollut tarvetta.

Olin onnellinen ja vapaa kun sain käyttää piilolinssejä jatkuvasti. Mä suljin kokonaan silmälasit pois mun mielestä ja uusille ihmisille en koskaan puhunut mun huonosta näöstä. Se oli aina mulle jotenkin arka aihe ja mä en tiedä miksi, mutta kuvittelin että se muuttaa ihmisten mielipidettä jotenkin musta, vaikka tietenkään näin ei ollut.

 

Kävin optikoilla todella säännöllisesti. Mun silmiä tutkittiin tosi paljon ja selvitettiin syytä mistä mun super huono näkö johtuu. Mitään poikkeavaa ei kuitenkaan löytynyt ja todettiin huonon näön vain periytyvän mulle. Järkyttävää kuin onkin, niin muistan kuinka lähdin joka kerta itkien pois optikolta. Mulla tuli aina käynnin jälkeen sellainen tunne, että se olisi jotenkin mun syy kun mulla on huono näkö. Sain optikoilta todella epäammattimaisia lauseita. ”jos näkö vielä huononee niin sinut luokitellaan invalidiksi”, ”jos näkö vielä huononee piilolinssien vahvuudet eivät enää riitä sinulle, voi voi” ja ”jos käytät vielä näin paljon piilolinssejä, joudun ne valitettavasti kieltämään sinulta kokonaan”

 

Mulle piilolinssit lukion aikana oli henki ja elämä ja tälläiset kommentit oli todella pelottavaa kuunneltavaa. Mulle muodostui todella iso silmälääkäri kammo, joka varjostaa mua edelleen. Pelkään edelleen silmälääkärissä käyntiä. Näiden kommenttien takia jätin myös valitettavasti jossain kohtaa elämää silmälääkärit aina välistä. Vaikka tuo viimeinen optikon esittämä lause oli inhottavasti sanottu, niin se kuitenkin oli totuus.

 

Heräsin yhtenä aamuna niin, että mun silmä oli todella arka ja valoherkkä ja menin suorinta tien päivystykseen. Lääkäri totesi silmässä olevan haava ja jälkitarkastuksesta silmästä löytyi myös samentuma, joka johtui juuri liiallisesta piilolinssien käytöstä. Piilolinssit kiellettiin multa ensin hetkeksi ja lopulta jopa kokonaan vuodeksi. Tää oli mulle tosi huono uutinen. Näihin aikoihin harrastin taitoluistelua SM-tasolla ja piilolinssit oli mulle enemmän kuin tärkeät. Mun näkö oli -10, joten ei tullut kuuloonkaan luistella ilman laseja ja lasit päässä se oli käytännössä mahdotonta. Yritin joskus, mutta lasit ei pysynyt päässä. Samoin lasien heiluminen vaikutti koordinaatioon ja siinä oli iso loukkaantumis riski, kun kuitenkin harjoittelin todella vaativia kolmois hyppyjä. Mä en tiedä oonko koskaan kertonut julkisesti oikeaa syytä mun taitoluistelun lopettamiseen, mutta totuus on tämä. Mä en voinut jatkaa taitoluistelua huonon näön vuoksi.

 

Tää oli mulle todella kova paikka ja pala nousee kurkkuun edelleen, kun mietin asiaa. Musta tuntui, että multa vietiin mun rakkaan harrastuksen lisäksi myös mun vapaus. Jouduin jälleen kerran suorastaan siihen silmälasi helvettiin. Kommentit ”silmälasithan sopii sulle” ärsytti maailman eniten, koska kyse ei ollut enää ulkonäkö asioista vaan ihan oikeasti elämän laadusta. Mä en esimerkiksi voinut mennä uimaan, koska en nähnyt mitään ilman laseja. Mä en tykännyt liikkua ja harrastaa lasit päässä, koska se oli epämukavaa ja ilman laseja se olisi ollut mahdotonta. Jos jätin silmälasit huolimattomasti pöydälle ja unohdin mihin laitoin ne niin en välttämättä löytänyt niitä ja jouduin pyytämään apua. Myös esimerkiksi hammaslääkäri käynnillä, lääkäri otti multa lasit pois ja laittoi pöydälle. Jouduin aina pyytämään lasit hammaslääkäriltä, koska en niitä itse nähnyt etsiä. Tää oli tosi turhauttavaa ja ihan oikeasti rajoitti paljon mun elämää.

 

Vuonna 2012 sain vihdoin taas luvan piilolinsseille ja käytin niitä lasien ohella. 2012 marssin myös ensimmäistä kertaa päättäväisenä Terveystalolle ja halusin silmien laser-leikkaukseen. Silloin vielä sain kuitenkin kieltävän vastauksen leikkauksesta. Olin liian nuori ja näkö ei vieläkään ollut tasaantunut ja lääkäri pyysi odottamaan vielä viisi jopa mahdollisesti 10 vuotta ennen leikkausta! Olin tietenkin pettynyt, mutta päätin pysyä positiivisena ja ostaa kivat uudet silmälasit. Mä olin todella pöyristynyt mun silmälasien hinnoista tällöin. Mun viimeisimmät silmälasit maksoi mulle yli 900euroa, koska mulla oli todella vahvat miinukset, hajataittoa ja laseja piti ohentaa monta kertaa. Silmälasit ei siis todellakaan ole itsestään selvä ostos. Joissakin perheissä uusien lasien ostaminen jää oikeasti vain hinnan takia hyllylle. Tän takia mulle oli myös tosi tärkeää päästä auttamaan Tansanialaisia lapsia ja nuoria. Mä lahjoitin mulle tunne arvoltaan todella arvokkaat lasit; mun ihan ensimmäiset lasit, mutta mä tiedän, että ne on vielä arvokkaammat niille kenelle ne lasit päätyy. Ne ihmiset saa kaikkein arvokkaimman: Näön!

 

Mä lopulta pääsin 2017 silmien leikkaukseen ja mä oon tällä hetkellä enemmän kuin kiitollinen, että leikkaus meni hyvin ja mä näen tänä päivänä ilman silmälaseja. Kirjoitan teille oman postauksen tästä aiheesta myös pian.

 

Älkää pitäkö näköä itsestään selvyytenä ja jos sulla on vanhoja silmälaseja kaapissa, niin käykää ihmeessä viemässä lasit lähimpään Specsavers liikkeeseen. Voitte oikeasti ja aidosti parantaa  täysin jonkun ihmisen elämän laatua Tansaniassa.

 

@jannajuuliavuorela

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday