47 raskasta kiloa

Hei ihanat,

nyt on pakko myöntää, että tulee itku kun painan ”julkaise” painiketta. Pitää silti muistaa ettei itku aina ole huono asia.

Tämä postaus on minulle hyvin henkilökohtainen ja vaikea aihe. Miksi sitten kerron tästä? Olen miettinyt paljon tätä asiaa. Minusta paras asia ikinä on vertaistuki ja muiden auttaminen, joten koska on mahdollista että myös minun tarinani voi helpata jotakin, haluan jakaa sen teille.

Rajuimpia kuvia itsestäni todella laihana kyseisenä aikana en vain pystynyt julkaisemaan. 

Kuva: Esa Kyyrö

Reilut 4 vuotta sitten, kun olin suorittanut lukioni en tiennyt mihin koulutukseen hakeutua. Olin kaverini kanssa päättänyt, että kun lukiosta päästään niin muutamme heti Helsinkiin. Minua kiinnosti urheilu, terveys ja muiden auttaminen, joten päätin hakea Helsinkiin liikunnan ohjaajaksi ja fysioterapeutiksi. Kun pääsykoe kutsut tulivat, en kuitenkaan edes mennyt pääsykokeisiin, vaan päätin pitää välivuoden ja olla töissä. Tajusin tässä kohtaa, että haluan myös panostaa siihen suhteeseen, mikä minun ja Matiaksen välillä oli kehkeytynyt ja jäädä Poriin. Muutin näihin aikoihin hänen luokseen myös virallisesti asumaan.

Koska minulla on ollut aktiivinen elämä pienestä asti ja jonkinlainen työpaikka varmaan jo kutosluokkalaisesta lähtien, otin itselleni kyseisenä vuotena paljon töitä. Ongelmani oli se, ettei minulla ollut kunnollista suuntaa elämässä, enkä osannut sanoa ei tai kuunnella itseäni tarpeeksi. Painoin vaan täysillä menemään.

Tein sen vuoden aikana töitä samaan aikaan kahdessa eri kahvilassa, muutamassa eri yökerhossa, the bodyshopissa, koulussa sijaisena, valmentelin luistelua silloin tällöin, tein keikkoja promoottorina sekä olin töissä neljässä eri kuntosalissa. Viihdyin jokaisessa työpaikassa todella hyvin, mutta tein töitä kirjaimellisesti yötä päivää. Olin aina hyvällä tuulella niinkuin normaalisti olen, eikä kukaan ulkopuolinen ymmärtänyt mihin tilanne oli ajautumassa.

Kuva: Tony Stone, Stailaus: Marielle Westerlund

Samalla kiinnostuin aidosti terveellisestä ruokavaliosta. Nimenomaan kiinnostuin, mutten todellakaan ymmärtänyt mitä käsite oikeasti tarkoitti. Elin käytännössä salaateilla ja hedelmillä. Treenaaminen on aina kuulunut elämääni, mutta tällöin siitäkin hommasta puuttui se punainen lanka. Kävin salilla, jumpissa tai lenkillä lähes joka päivä. Tämä johti siihen että paino alkoi pudota. Ensin vain vähän ja sain kehuja miten olen laihtunut ja päässyt hyvään kuntoon. Tästä olin ylpeä ja otin kohteliaisuutena. Voi kun olisin jo tällöin ymmärtänyt miten ylikierroksilla kroppani kävi ja kuinka kehitys treeneissä kärsi..

Minulla on todettu jo lapsena laktoosi- intoleranssi ja syönyt sen mukaisesti, mutta olen silti kärsinyt usein kovista selittämättömistä vatsakivuista. Näihin aikoihin alkoi tuntumaan että kaikesta mitä söin tuli vatsa kipeäksi. Se vei ruokahalua ja laihtuminen jatkui. Läheiset alkoivat huolestua ja aloin itsekin ymmärtämään että laihtuminen oli mennyt yli.

Ymmärsin sijaisena ollessani kuinka hyvin viihdyin lasten kanssa. Päätin hakea opettajakorkeakouluun ja pääsin Vaasaan ruotsinkieliseen yliopistoon. Vihaan yksin olemista, joten muutto uuteen kaupunkiin, uuden koulun aloittaminen, poikaystävän, perheen ja ystävien jättäminen Poriin tuntui pelottavalta. Minulla on kuitenkin sukulaisia ja tuttuja Vaasassa, joka lohdutti ajatusta. Koska olen suomenruotsalainen, tuntui myös kivalta päästä kaupunkiin missä ruotsinkieltä olisi enemmän. Sain kyllä kavereita koulusta ja koulutus tuntui ihan omalta jutulta. Sen voimalla jatkoin.

Kamala sanoa, mutta en oikeastaan muista ihan hirveästi ensimmäisestä opiskeluvuodestani. En osannut edes nukkua öisin ja kroppani oli käynyt ylikierroksilla nyt pidemmän aikaa. Minusta tuntui ettei minulla ollut kontrollia elämästäni ja kaikki uudet muutokset ahdisti todella paljon.

Kuva: Kasper Dalkarl, Stailaus: Marielle Westerlund

Vatsalaukkuni oli pienentynyt hurjasti ja koska olin ymmärtänyt että minun on pakko voimistua, isompien annoksien syöminen tuotti haasteita. Se mikä minut herätti tilanteessa ensimmäisen kerran oikeasti, oli kun poikaystäväni huusi minulle että näytän kamalalta ja hän pelkää joka päivä että kuolen. Silloin ymmärsin että tilanne on oikeasti vakava ja etten ole nähnyt itseäni niin pienenä kuin olin oikeasti. En viihtynyt enää ollenkaan kropassani, mutta voimistuminen oli supervaikeaa. Tuntui että lihominen eteni niin hitaasti ja samalla tuntui että vatsani oli koko ajan kipeä. Minulla oli myös hyvin huono omatunto siitä että läheiseni kantoivat huolta takiani.

Eräänä päivänä minulle tuli todella kovat kivut ja jouduin päivystykseen. Minun pulssini oli alle 30 ja minut otettiin heti osastolle tiputukseen. Jouduin olemaan sairaalassa muutamia päiviä. Vanhempani, poikaystäväni ja muutama läheinen kaveri tuli tueksi sairaalaan. En ikinä unohda lääkärin silloisia sanoja minulle:

”On ihme että olet vielä pystyssä, sydämesi ei meinaa enää jaksaa lyödä.”

Nämä päivät ovat elämäni hirveimpiä ja tästä kirjoittaminen ahdistaa.

Kuva: Tony Stone, Stailaus: Marielle Westerlund

 

Ne päivät kuitenkin pelastivat henkeni, koska sen jälkeen sain oikeasti ammattiapua. Olin tapahtuman jälkeen todella väsynyt. NYT vasta tunsin koko vuoden väsymyksen. Sain siihen ikäänkuin luvan ja sallin sen itselleni. Kävin muutaman kerran ravitsemusterapeutilla, missä saatiin selville mitkä ruoka- aineet aiheuttavat minulle rajun suoliston tulehduksen. Kun jätin maidon ja gluteenin pois, vatsakivut lähtivät. Kyselin todella paljon ravitsemusterapeutilta ruokavalio- asioita, mitkä minua kiinnostivat. Kyseinen ihminen oli aivan huikea ja merkitsee minulle tosi paljon.

Kävin myös normaalilla terapeutilla, mutta koska minulla oli tässä vaiheessa niin kova halu kasvaa ja voimistua, ja osasin itsekin miettiä mitkä asiat saivat minut näin huonovointiseksi, tapaamisia ei nähty tarpeelliseksi jatkaa. Mitään tiettyä ja selkeää syömishäiriötä minulla ei diagnosoitu, mutta lähin oli kyllä varmaan ortoreksia (”terveellinen ruoka, kova treeni ja suorittajameininki”). Loppuunpalaminen minulle todettiin.

Hetkeen en urheillut lainkaan, ettei kulutusta tulisi yhtään liikaa. Mutta koska se oli minulle henkireikä, halusin vahvistaa myös lihaksistoani. Poikaystäväni otti yhteyttä ystäväänsä Jani Rajalaan (ruokavalio- ekspertti ja personal trainer), jota menimme tapaamaan. Aiemman ravitsemusterapeuttini mielestä oli todella hyvä idea ottaa apuja vastaan Janilta Porin päässä. Selitin koko tilanteeni Janille ja Jani lupasi auttaa. Hän otti huomioon minun ruoka- aine herkkyydet ja säästöliekin kehossani. Hän opetti minut syömään ja treenaamaan salilla oikein. Painoin meidän ensimmäisessä tapaamisessa 47 kg (pituutta minulla on n.172). Janin kanssa kasvoin kahden vuoden aikana n. 15 kg ja opin syömään monipuolisesti, rennosti ja tarpeeksi. Nyt olen ollut Janin valmennuksessa reilut kolme vuotta enkä voisi olla kiitollisempi. Jani on ollut mukana pelastamassa henkeni ja nyt vielä mahdollistanut sen mitä rakastan yli kaiken, eli kilpailemisen urheilussa. En voi tarpeeksi osoittaa kiitollisuutta Janille, Matiakselle ja kaikille niille ketkä minua ovat olleet auttamassa. <3

Olen huomannut että moni urheilullinen ja aktiivinen ihminen on usein se ”suorittajatyyppi”. Aina pitää onnistua siinä mitä tekee ja mihin ryhtyy eikä ikinä saa myöntää edes itselleen jos ei vain enää jaksa. Väitetään että yhteiskunta luo kamalat paineet. On pakko aina vaan pärjätä ja viihtyä töissä, liikkua mahdollisimman paljon, syödä oikein, näyttää hyvältä, harrastaa muutakin kuin liikuntaa, hankkia koulutus, järjestää aikaa perheelle ja ystäville, sekä sitoutua toiseen ihmiseen ja vielä huolehtia parisuhteesta.

Olen tullut siihen tulokseen että paineet sinä luot ihan itse. Vertailemalla itseäsi muihin ja vaatimalla itseltäsi jatkuvasti täydellisyyttä, poltat helposti kynttilää molemmista päistä. Varsinkin sosiaalinen media on pullollaan kuvia ja tarinoita muiden ihmisten täydellisestä elämästä, mihin on helppo mennä lankaan. Tässä kohtaa pitää miettiä asioita pienellä suodattimella. Tottakai positiiviset ja hyvältä näyttävät sekä kuulostavat asiat on mukavempi esitellä sosiaalisissa medioissa, kun negatiiviset asiat sekä erilaiset ongelmat elämässä. Mutta nekin ovat elämää.

Muistetaan mikä on tärkeintä elämässä, ei pelätä sanoa välillä ei ja huolehditaan toisistamme ja itsestämme.

Rentouttavaa viikonloppua,
Johanna

0
Jaa:

This Post Has 6 Comments

  1. Voih Johanna. Itselläni ei ikinä ole ollut tuota ongelmaa, mutta hoitajana ymmärrän tuonkin puolen. Vielä enemmän rispektiä sait kirjoituksellasi. Tsemppiä jatkoon ja tuun seuraa sua vielä pitkään <3 tee enempi ig storyäkin, jooko?

    1. Voi kiitos Laura sanoistasi!<3 Lupaan jatkossa päivitellä ahkerammin myös ig storya! 🙂

  2. ❤️??

    1. <3

  3. Niin upee kirjoitus, sä olet rohkea ja sisukas mimmi 🙂 Iso arvostus <3

    1. Voi kiitos paljon Noora! <3 🙂

Vastaa

Close Menu

Black Friday