Liian rankka vuosi

Ihanaa tammikuun ensimmäistä päivää timantit!

Uutta vuotta on nyt juhlittu parhaalla mahdollisella tavalla ja tuntuu enemmän kuin hyvältä antaa viime vuoden jäädä ja siirtyä uuteen, toivottavasti entistä parempaan vuoteen. Olen joka vuosi todennut että vuoteen mahtuu sekä hyviä että huonoja hetkiä, molemmat kasvattavat ja opettavat. Taakse jäänyt vuosi on ollut todella rankka.


Parasta viime vuodessa oli ehdottomasti kisakausi ja kisat. Nautin kisoihin valmistautumisesta tosi paljon vaikka se paljon töitä vaatikin. Loppuvaiheessa elämäni pyöri paljon pitkälti vain kisojen ympärillä, mutta nautin siitä silti. Muitakin juttuja on paljon meneillään jatkuvasti, joten oli ihanaa priorisoida fitness hetkeksi niin korkealle. Suoraan sanottuna en oikein tiedä miten olisin selvinnyt vuodesta ilman tätä henkireikää, tai varmasti olisin, mutta koin treenini ja oman projektini tietynlaisena stressinhallintana.

Kuva: Hannu Ikonen

Koulu on ollut ihan kivaa vaikka ajoittain ollut rankempia ajanjaksoja tietysti sielläkin. Olimme alkuvuodesta myös kaveriporukan kanssa thaimaassa, mikä oli aivan ihanaa. Kesällä nautin kahvilahommistani niinkuin aina. Olen myös todella kiitollinen uudesta kodista ja ihanista ihmisistä joihin olen saanut tutustua viime vuoden aikana. Aloitin syksyllä myös uuden rakkaan harrastukseni, bloggaamisen. Eli mitään suurempia ongelmia itselläni henkilökohtaisesti ei ole sinänsä ollut viime vuonna.

Eniten kärsin silti siitä jos muilla on huono olla enkä koe osaavani auttaa tarpeeksi. Olen itseasiassa jopa käynyt nuorempana terapeutilla tästä aiheesta. En osannut erottaa muiden ongelmia omistani tai otin ne pikemminkin itselleni ja voin todella huonosti pienestäkin jonkun muun ihmisen ongelmasta. En saanut esimerkiksi öisin unta kun ahdisti niin paljon. Kirjoitin aina ylös suunnitelmia mitä minun pitää tehdä että kaverin/tutun/sukulaisen ongelma ratkeisi.

Rakastan edelleen auttaa muita ja tuputan apuani väkisin joka suuntaan. Otan edelleen todella raskaasti läheisteni ongelmat, niinkuin monet muutkin tietysti tekevät ja se on täysin luonnollista. Jos joku ystävä tai läheinen voi huonosti, tiedän myös usein mitä kuuluu sanoa tai tehdä auttaakseni. Tänä vuonna on ollut kuitenkin muutama todella läheinen ihminen elämässäni jotka ovat voineet huonosti. Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei oikeasti tiedä mitä sanoa tai tehdä auttaakseen? Se on pahin tunne minkä tiedän. Se ettei pysty auttaa niitä ketä rakastaa ja näkee vain vierestä kuinka raskasta kyseisillä henkilöillä on, on ihan hirveä. Tällaisina hetkinä KAIKKI muu jää toissijaiseksi. Toisaalta hyvä ja tärkeä muistutus tähän välillä hyvinkin pinnalliseen maailmaan.

Olen todennut että paras lääke on puhuminen ja kuunteleminen. Varsinkin tuo kuunteleminen. Se että oikeasti kuuntelee eikä keskeytä kääntämällä keskustelua itseensä: ”hei mulla oli myös kerran ihan vastaavanlainen tilanne”, voi riittää erinomaisesti. Joskus puhuminen voi olla todella vaikeaa, mutta se helpottaa lähes aina, edes ihan vähän. Ei kenenkään pidä selviytyä elämästä yksin.

Luulen että jokaisen ihmisen elämässä on jotain todella rankkoja aikoja, mitä ei voi verrata keskenään. Kaikki kokee erilaisia ongelmia ja vastoinkäymisiä varmasti todella eri tavoin. Olen myös sitä mieltä, ettei ihmisiä saisi ikinä tuomita tuosta noin vaan. Teemme sitä yllättävän helposi, mutta pitäisi aina muistaa että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, joka voi olla kuinka raju tahansa. Haluan ensi vuonna muistaa tämän asian entistä paremmin. Helposti ajattelemme myös ettei minulle tai läheisilleni voi tapahtua mitään pahaa, muttei ikinä oikeasti voi tietää. Sen olen oppinut kuluneen vuoden aikana.

Otetaanko tavoitteeksi pitää entistä parempaa huolta toisistamme ja olla kilttejä kaikille tänä vuonna, jopa niille tuntemattomille? Pelkkä hymy vastaantulijalle on jo paljon.

– Johanna

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday