Seize The Victory

Pelipäivä. Facebookin sininen uutisvirta täyttyy Gameday -hehkutuksista ja kaikkia jännittää, muistankohan pelikuviot, kuinkakohan jaksan juosta ja onkohan vaihtopelaajani krapulassa. Jännitys on kyllä omituinen homma, mä olen pienestä asti ollut kova jännittämään esimerkiksi esiintymistä luokan edessä, edelleenkin tärisyttää pelkkä kirjoittaminen siitä. “Huomenta luokkalaiset! Tänään pidetään esitelmät, Johannahan voisi vaikka alottaa reippaana likkana sieltä takarivistä” ÄLÄ ny saatana viiti. Se on siis ihan hirveetä, kädet tärisee ja lappu mistä pitäis lukee tekstit SE-SELKELÄLLÄ S-S-S-SUOMEN KIKIELELLÄ on jo niin rypistynyt ja hiestä märkä ettei mitään hajua mitä siinä lukee. Mitä jos änkytän? Jos tiputan lapun maahan! Kyyristyn nostamaan sitä, perse näkyy ja levikset repee ja koko maailma vaan nauraa sulle ja sun huonolle esitykselle.

Mutta toki niistäkin kummasti vaan jotenkin aina selvittiin ja pakkohan se on myöntää että fiilis on mahtava aina sen jälkeen kun ylittää itsensä. Samahan tuo on fyysisissä jutuissa, esim. juuri omissa lajeissani jenkkifutiksessa ja brassijujutsussa. Peleissä laitat täysin itsesi likoon koko joukkueen puolesta, siellä ei ole ikinä yksin ja aina on tuki ja turvaverkko siinä ihan vieressä. Jujutsussa taas pistät itsesi likoon täysin itsesi takia ja siellä tatamilla olet kyllä todella yksin, kunnes löydät taidot ja niiden kanssa on sitten paljon kivempaa kun yksin! Juuri näissä tilanteissa ylität itsesi, silläkin uhalla että asiat eivät mene aina niinkuin on suunnitellut, mutta teet sen silti. Minä pelasin jenkkifutista kun lapseni oli puoli vuotias, tiesin faktat: en kerkeä reenata samanlailla kun ennen, en pääse välttämättä kaikkiin peleihin, maitovarastoista puhumattakaan. Mutta tein sen silti, oli todella hauska kesä ja en kadu yhtään päätöstäni.

Huokaan syvään samalla käteeni nojaten keittiön pöydällä, aamun auringonsäteet häikäisevät ja valaisevat kauniisti edessäni makaavan pelikirjan ohuita sivuja, kertaan vielä sen kokonaan ja yritän muistaa asiat joita olen tankannut koko kevään. Muista nyt että tuo pelaaja on sinun vastuullasi jos se tosta tulee ja tuon pelaajan hoitaa toi, selvä. Mut entä jos se meneekin tosta? Äh, pääni alkaa jo tuntua painavalta kuin kivi ja pehmeältä kuin pumpuli, ehkä mä olen tankannut jo tarpeeksi, sen on pakko riittää! Lusikoin puuroni loppuun ja heitän huiviini marjasmoothien, vanhan kunnon energiapommin, Tällä lähtee päivä kun päivä käyntiin!

Saavun pelipaikalle kaksi tuntia ennen pelin alkua, pitää saada kamat kasaan ja lämmitellä hyvin. Myös joukkuetoverini ovat saapuneet, astun pukuhuoneeseen, siellä velloo tunteiden pyörremyrsky jonne menen sekaan hymy huulillani. Huonon läpän heitto alkaa välittömästi kun pääsemme porukalla jauhamaan mutta energia on mahtava ja fiilis hyvä, tästä tulee hyvä päivä. Meistä melkein jokainen valmistautuu erilailla päivän koetukseen.

On rauhallisia ja iloisia pelaajia jotka on tyytyväisiä että pääsevät pelaamaan, sitten on aggressiivisia ja jännittyneitä pelaajia jotka haluavat vain ja ainoastaan voiton, häviö ei ole vaihtoehto. Kultainen keskitie olisi varmaan tässäkin hyvä… tai hopeinen… tai edes pronssinen! Kunhan osaisi hallita pääkopan niin kaikki olisi helpompaa ja pystyisi keskittymään.

Maija pukee rauhassa pelihousuja päälleen, ei osoita minkäännäköisiä jännityksen merkkejä ja lähtee välillä taukokävelylle mellakasta mikä valtaa pukuhuoneen, unohtamatta pestä myös aina hampaat juuri ennen peliä! BigMac-Bertta, iso, pehmeä ja pyöreä McDonaldsin kanta-asiakas jonka jalkoihin sinä et halua jäädä, kentällä tai sen ulkopuolella.

Dexal-Daisy läpsii itseään poskille ja huutaa raivoisasti, pyörii ympäri pukuhuonetta pullistellen vastaantulijoille, viidennen banaanin jälkeen hän ottaa esille kuuden litran Dexal -tonkan jossa lukee urheiluteippiin kirjoitetuilla isoilla tikkukirjaimilla DAISY, jottei kukaan vaan siitä erehdy juomaan.

Daisy on meidän joukkueen vetojuhta, hänet on valittu joka vuosi tärkeimmäksi pelaajaksi. Joka pelissä hän räjähtää käyntiin kun ohjus, heittää vastustajia edestään kuin tikku-ukkoja ja hänellä ei ole ikinä ollut mustelman mustelmaa. Hän ei hengästy, ei väsy eikä loukkaannu. Monesti olemme miettineet, mikä hänen salaisuus on. Mitä jos tällä kertaa salaa maistan Daisyn Dexalia? Onko se hänen salaisuus? Miksi se on hänelle niin tärkeä?

Peli alkaa! Kaikki paikoilleen, nyt on aika mennä. Juuri kun olen lähdössä juoksemaan kentälle, vilkaisen ettei Daisy näe ja otan ison kulauksen hänen Dexaliaan. Nielaisen yskien sen alas, huh kyllä on vahvaa! Maistuu ihan jollekin lääkkeelle, hyi hitto. Juoksen kentälle ja asetun paikalleni, ready, set, HUT!

Lähden rynnimään täysiä päin vastustajiani, PAM! tömähdän maahan naama edellä, kypärän facemask tunkeutuu nurmikon läpi multaan, keräilen itseni takaisin ylös ja katson eteeni… Vastustajat seisovat täysin liikkumatta paikallaan, silmät eivät räpsy, kukaan ei edes hengitä. Miksei kukaan liiku?! Vilkuilen taakseni, myös omat pelaajamme seisovat paikallaan kuin patsaat, Bertan ympärillä pyörivät kärpäsetkin ovat lopettaneet surinan. Sivusilmällä näen kuitenkin jonkun liikkuvan, vilkasen vasemmalle puolelleni, sehän on Daisy! Hymy korvissaan hän hihitellen käy vastustajan puolella pelaajia läpi, toisilta sitoen kengännauhat ja toisilta peittäen silmät lapuilla.

Hän ei tainnut huomata että minäkin liikahdin… hän ei siis tiedä että minä tiedän! Yritän epätoivoisesti miettiä mitä tehdä, hikoilen huonossa asennossa koittaen olla liikkumatta jottei hän huomaa että pystyn liikkumaan. Menee minuutti ja toinenkin, Daisy menee takaisin pelipaikalleen tyyytyväisenä ja yhtäkkiä kaikki liikkuu taas, vastustajan iso Jyrä-Janika painaa lävitseni kuin vauhkoontunut eläin ja Daisy painaa menemään maaliin asti pallon kanssa, vittumainen virne naamallaan. TOUCHDOWN!

Olen ällikällä lyöty ja en tiedä miten pystyn pelaamaan enään, huudan itseni vaihtopenkille ja väitän että nilkkani nyrjähti. Katselen kuinka kerta toisensa jälkeen aika pysähtyy ja Daisy tekee temppujansa saaden monen monta touchdownia kerta toisensa jälkeen. Vaihtopenkillä miettiessäni pohdin, miten saisin tilanteen käännettyä? Miten pelistä saataisiin rehtiä? Voitto ei ole voitto tällä vilpillä! Puoliaika koittaa, siirrymme pukuhoneeseen.

Voi vitsi Daisy sä vedit hyvin, Upeeta ja mahtavaa ! Sä olet paras! Hurraa huudot raikaavat pitkin pukuhuonetta kun muut pelaajat ja valmentajat kehuvat Daisya. Kuka minua uskoo, jos kerron totuuden? Ei kukaan! On keksittävä keino, miten saan muutkin näkemään. Hiivin hiljaa muiden ollessa pukkarissa kohti kentänreunaa jossa kaikkien juomapullon ovat, vaivihkaa täytän kaikkien pullot Daisyn Dexalilla, täyttäen samalla Daisyn tonkan normaalilla urheilujuomalla.

On aika pelata taas, kaikki ottavat pari kunnon kulausta ennen kun kiitävät takaisin kentälle omille paikoilleen valmiina taistoon. Peli alkaa ja odotan innolla mitä tapahtuu, samalla itse taika-dexalia lipittäen vaihtopenkillä. kuluu minuutti ja toinenkin kunnes aika taas pysähtyy, kaikki meidän pelaajat toljottavat hölmöinä toisiaan että mitä tapahtui… paitsi Daisy, joka on paikoillaan kuin patsas, kerrankin. Selitän tilanteen kaikille ja kerron, mitä tuo ketale on touhuillut pelien aikana ja miksi hän on aina askeleen muita edellä.

Aikamme yhdessä vellottua aihetta on aika toimia, nyt on takaisinmaksun aika, keräämme kaikki Daisyn vaatteet pukuhuoneesta talteen, hänen päältään pois kaikki pelivermeen, housuja ja sukkia myöden, jättäen hänelle vain kypärän ja alusvaatteet, jotka nekin sattuu olemaan kivan pinkit missä on sydämiä ja poneja, voi jessus. Tämä julkinen nöyryytys ei voisi paremmin alkaa! Asettelemme hänet pelikentän keskelle valmiiksi, jotta kaikki varmasti näkee… ja niin näkikin! Aika lähti liikkeelle taas ja kukaan ei naurultaan pystynyt jatkamaan peliä, valmentajat ja tuomarit makasivat kippurassa maassa. Daisy lähti itku kurkussa juosten ja tönien meidät kaikki edestään vuorotellen, samalla rääkyen “Minä en ikinä palaa tänne, en ikinä !”

Paha saa palkkansa, vai miten se meni. Naureskelemme pukkarissa tilannetta pelin jälkeen mässäillen samalla voiton kakkua ja lipittellen mitali maljoja. Tästä lähtien ei kukaan enään pelaa epäreilua peliä, ainakaan meistä! Bertta pyyhkäisee suultaan viimeiset kakun murut hymyillen ja lähtee Mcdonaldsin kautta kotiin, heittää hikiset pelikamansa ison talonsa verannalle kuivumaan ja käppäilee vihellellen takapihalla olevaan navettaan, avaa lukossa olevan narisevan oven avaimellaan.

Navetassa on iso sanko joka kiehuu ja kuohuu, siinä lukee kyljessä isolla Dexal X, suurella puisella kauhalla Bertta sekoittelee keittoa. “Oletko nyt tyytyväinen?!” Huutaa Daisy joka ilmestyi navetan oven pieleen. Ei hätää hyvä Siskoni, kyllä me vielä saamme hyllyn näyttämään hyvältä, Bertta rauhoittelee ja osoittaa seinällä olevaa valaistua palkintohyllyä. “Vuoden Pelaaja – Daisy” -palkinnot eri joukkueista kiiltävät kirkkaina pitkin seinämää.

Minulla on suunnitelma, johon emme tarvitse ajanpysäytystä, sujautat vain tätä vastustajan pulloihin ja odotat hetken. Bertta kaivaa taskustaan pienen mustan myrkkypullon jossa on pääkallon kuva, kaataa sen Dexalin sekaan. Bertta ja Daisy tuijottavat kuollettavan kiehuvaa keitosta toistensa kädet käsissään, nauraen, räkättäen ja käkättäen.

Heh..Muahh..BUAHHAAAAH !

Vilpillistä Viikkoa Kaikille!

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday