Kun pelko ottaa vallan

Pelko on luonnollista. Se on rakennettu meihin ja sen tehtävä on suojella vaaralta. Kuolemanpelko ei ole harvinaista, ja naiset kärsii tästä yleensä hyvin paljon useammin kuin miehet.
Siitä tarvitse huolestua ellei se ala hallita elämää ja muodostu oikeasti häiritseväksi ongelmaksi ja fobiaksi. Fobiat voi pahimmillaan aiheuttaa vahvoja fyysisiä tai psyykkisiä oireita, ja varmasti tästä syystä ne myös luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin. Mulle kuolemanpelko aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja häiritsee elämää. Sydän tykyttää ja jännittää, ja on rauhaton/ahdistava tunne, joka joskus jatkuu itkuun saakka tai vaikeuttaa unta. En elä päivääkään ajattelematta kuolemaa.

Lapsellehan on normaalia tietyssä kehitysvaiheessa tuntea pelkoa kuolemasta, ja tämän tiedetään johtuvan siitä että opitaan ymmärtämään kuolevaisuus ja elämän loppuminen.
Muistan itsekin ala-asteella ensimmäisen kerran pelkääväni kuolemaa, tai sitä että tapahtuu jotain pahaa. Mun molemmat isoveljet asui hetken ulkomailla, joka ahdisti ihan älyttömästi. Mietin usein tuleeko ne sieltä koskaan takaisin. Muistan myös kuinka vanhempien risteilyreissu ahdisti, ja oli pelko että laiva uppoaa.

On pelottavaa ymmärtää kuinka kuolema on lopullista. (Sitähän ei voida tietää, mutta itse ajattelen niin.) Kuolema tapahtuu kun elimistön toiminta loppuu pysyvästi, ja jäljelle jää ruumis. Siinä se. Näin mä sen ajattelen, ja noin se myös lääketieteellisesti on. Ajatus siitä ettei sielu silti katoaisi lohduttaa vähän, vaikka sielu ei ole mikään todistettu fakta vaan väite. Hoitoalalla me käytetään termiä vainaja, koska se on jotenkin kauniimmin sanottu. Vainajallahan on oikeasti tarkoitus korostaa henkistä puolta, vaikka se tarkoittaa ihan samaa asiaa kuin ruumis. Onhan se vaan kivempi sanoa “laittavansa vainajaa”, kuin “laittavansa ruumista”. Sanotaan että kuoleman kohtaaminen voi auttaa. Itse olen kohdannut sen lapsuudessa oman mummoni kohdalla, ja aikuisiällä työn puolesta. Ei ole auttanut. En usko kuoleman jälkeiseen elämään, ja nimenomaan kuoleman tuntemattomuus ja sen jälkeinen tyhjyys riipii mieltä.

Sairauksia en koe pelkääväni, vaikka se voikin liittyä kuolemanpelkoon. Päänsärky ei tarkoita mulle aivokasvainta eikä yskiminen keuhkosyöpää. Jos lapsi horjahtaa ja lyö päänsä, se on ihan jees. Mutta jos mies lähtee autonrattiin alkaa rintaa puristaan ja sydän hakkaan miljoonaa. Helpottaa vasta kun saan ilmoituksen siitä kuinka on päässyt turvallisesti perille.

 

 

LÄHEISEN TAI ITSENSÄ MENETTÄMINEN 

Voisin tukehtua kun ajattelen omia tunteitani jos menettäisin vaikka oman miehen tai lapsen, tai jos he menettäisi mut.
AINA autoa ajaessa, mietin koko matkan mahdollisia onnettomuustilanteita ja toimintatapoja niiden sattuessa. Pohdin mielessäni olosuhteita ja lasken selviytymismahdollisuuksia. Hyvin usein toi menee niin pitkälle, että kuvittelen vahingossa tilanteen niin elävästi että purskahdan itkuun. Jos mies lähtee johonkin, lasken aikaa siihen kun se on perillä. Jos en saa viestiä että kaikki on kunnossa, niin soitan perään. Jos ei vastaa oon joskus soittanut kavereillekin. Lapsista ainoastaan esikoinen on joskus ollut mun äidin kyydissä, mutta muuten vain meidän vanhempien. Välttelen kaikin keinoin sitä, että joutuisin antamaan lapseni jonkun muun kuljetettavaksi. (Vaikka se tarkoittaisikin mulle itselle turhaa ajoa ja kiertoa.) Miehellä on sukurasitteena sydänsairauksia, jonka takia pakotin menemään verikokeisiin ja kehonkoostumusmittaukseen. Kaikki oli OK, ja sain mielenrauhan toistaiseksi. Tupakoinnin lopetin jo aikaa sitten, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Nykyään en sitä enää pysty sytyttämään, vaikkakin hyvä niin. Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta riittäköön noi esimerkeiksi.

 AJAN TUHLAAMINEN

Riitely, töissä käyminen, erillään nukkuminen, lapsille hermostuminen tai liian vähän yhdessä vietetty aika on kaikki tuhlausta. Huomisesta ei koskaan tiedä, ja kaikki edellä mainitut asiat syö yhteisiä muistoja ja yhteistä aikaa. Kun oon nukkunut yön yksin toisessa huoneessa, mietin aamulla että mitä jos tänään tapahtuu jotain, ja tuhlasin viimeisen hetken mieheni vieressä. Mitä jos en enää ikinä saa mahdollisuutta käpertyä kainaloon, vaan joudun nukkumaan loppuelämänikin yksin. Ja taas ahdistus valtaa mielen itkuun asti. Lisäksi me tehdään liikaa töitä. Lapset kasvaa eikä aikaa voi pysäyttää. Tärkeimpiä hetkiä elämästä tuhlataan pakostikin joka päivä, eikä sitä kuulu yrittää estää koska se ei olisi tervettä.

KATUMINEN JA SYYLLISYYS

Tää on mulla ehkä yksi pahiten energiaa vievä asia. Muistan jo hyvin pienenä lapsena tunteneeni syyllisyyttä esimerkiksi kiukuttelusta. Koin että tuhlasin aikaa ja pilasin koko päivän. Hyvin usein tästä syystä kiukku muuttui itkuksi ja raivoksi, koska tuli niin pahamieli omasta käytöksestä. Sama tapahtuu edelleen esimerkiksi parisuhteessa, ja välillä oikeasti oon kuin pieni lapsi raivonpuuskassa. Äitinä tiedän olevani hyvä, mutta silti syyllisyys ottaa hyvin helposti vallan. Syyllisyys niistä heikommista hetkistä jolloin on vanhempana toiminut väärin. Olen käynyt pyytämässä vanhoilta opettajilta anteeksi, pyytänyt anteeksi vanhoilta koulukavereilta (ihan ala-aste aikaisiltakin) ja välillä jopa omalta äidiltä jotain vanhoja kiukutteluita, joita hän ei edes olisi muistanut. Olen hyvin tulisieluinen, ja lupaan että kärsin siitä itse paljon enemmän mitä kanssaeläjät. Tiedostan olevani itselleni ihan kohtuuttoman ankara.

“VÄÄRÄ” TAPA

En tiedä onko edes määritelty mitään oikeaa tapaa kuolla, koska meidän kehollehan kuolema  tarkoittaa aina sitä samaa asiaa. Hyvänä kuolemana ehkä silti pidetään jotain luonnollista tai kivutonta tapaa, ja ehkä jollain tavalla myös sellaista johon on osattu vähän edes varautua. Syy miksi vaikkapa se autolla ajaminen aiheuttaa mulle niin voimakasta ahdistusta, on varmaankin just tässä. Onnettomuus ei ole millään tavalla luonnollinen, eikä varsinkaan ennalta arvattavissa. Nopea ja kivuton se toki voi olla. Ahdistaa myös ajatus sairauteen riutumisesta, kivusta ja tuskasta, tai niin sanotusta “rumasta lopusta”. Sitä jotenkin toivoo, että elämä aina alkaisi ja loppuisi kauniisti. Epätietoisuus ahdistaa, vaikka tässä asiassa liika tietokin olisi tuskaa. En todellakaan haluaisi tietää koska jonkun elämä päättyy, vaikka sen ehkä haluaisin että miten.

KUOLEMAA EI VOI PERUA

Ajan rajallisuuden ja elämän ainutkertaisuuden ymmärtäminen tekee ihmisestä nöyrän, ja kiitollisen.
Samalla se on myös pelottavaa. Ihan sama mitä tekee, niin katoaa joskus lopullisesti. Kuolema on väistämätön osa todellisuutta, ja se on opittava hyväksymään.
Kuolemaa ei voi muuttaa, mutta voi vaikuttaa siihen miten elää siihen asti.

 

“On normaalia pelätä kuolemaa tai sairauksia. Pelko on luonnollinen osa elämää. Fobiasta puhutaan jos tietää itse, ettei pelolle ole mitään järkevää syytä. Apua täytyy hakea kun pelko häiritsee arkea, koska pelon ei kuulu estää elämästä.”

 

En tiedä onko tää fobia, mutta tiedän sen että tästä on mulle enemmän haittaa kuin hyötyä. On todella kuluttavaa olla jatkuvasti ahdistunut, kun ymmärtää itsekin ettei sille ole oikeasti mitään syytä. Vaikka kuolema pelottaa, niin tiedostan että kaikista haitallisinta on ylimääräinen stressi ja huoli. Myös läheiset kärsii.  Avuksi on olemassa erilaisia vinkkejä joilla ahdistusta helpottaa, mutta lisäksi voi kokeilla myös esimerkiksi terapiaa. Mä olen siinä pisteessä että päätin kokeilla jälkimmäistä.

 

Kuulisin mielelläni, jos sulla on kokemusta terapiasta ihan mistä asiasta tahansa! Auttoiko? 🙂 

 

 

-Jonna<3-

 

 

1
Jaa:

This Post Has 2 Comments

  1. Mikä kirjoitus, vitsit..mulla oli silloin kun lapset oli pienempiä niin paljon samoja pelkotiloja kun sulla. En tiedä mistä ne kumpus ja en kyllä tiedä mikä lopulta sitten sai ne myös poistumaan. Mun mielestä on upeeta se, että oot sillee tiedostanut ton ja että uskallat mennä terapeutille juttelemaan. Se kertoo siitä, että sulla on myös paljon voimaa <3 iso halaus aamuun

  2. Moikka! Itselläni meni parikymppisenä kuoleman pelko niin pahaksi, etten enää kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä että kuolema voi tulla ihan koska vain ja se ahdistus oli niin pahaa että en kyennyt enää mnemään kouluun ja kaiket päivät vaan itkin. Itse hakeuduin lääkärille, joka antoi lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Sain myös hetkeksi mielialalääkityksen, jotta pystyin nukkumaan öisin. Pikkuhiljaa ahdistus katosi ja pystyin taas alkaa nauttimaan elämästä, eikä kuolema ajatuksena enää nykyään tunnu yhtään ahdistavalta, vaan olen jotenkin pystynyt hyväksymään sen että jonain päivänä se tulee ja sitä ei kannata ennalta murehtia, vaan pitää elää jokainen päivä täysillä ja nauttia elämästä nyt kun kaikki on hyvin ja olen terve.

Vastaa

Close Menu

Black Friday