Lupaus lapsilleni

Tänään oli taas niin epäonnistunut aamu meidän perheessä että alkoi ihan ahdistaa. Oon aika varma että eletään juuri nyt sitä meidän elämän hektisintä ja raskainta aikaa.. On kaksi pientä lasta, josta toinen on varmaan maailman vilkkain ja omapäisin uhmaikäinen. Lisäksi työt, opiskelu, parisuhde, huolta lähipiirissä, katkonaiset yöt ja aika vähän mahdollisuuksia saada lapsia hoitoon. (Tänään onneksi päästään pariksi tunniksi treffeille! Ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen ollaan oikeasti kahdestaan.) Tuntuu että meillä on jäänyt joku kestostressi päälle,  jonka takia tulee oltua vanhempina liian usein turhan itsekkäitä ja purettua turhautumista lapsiin. Hohhoijaa.. Olen tehnyt joskus omassa päässäni tiettyjä lupauksia meidän tytöille ja pyrin tietynlaiseen äitiyteen. En tarkoita sitä etten koskaan hermostuisi tai olisin virheetön, vaan sitä että mulle on selvää millaisena äitinä haluan lasteni mut aikuisena kokevan. 

“Äiti” on kaunein sana jonka tiedän ja äitiyttä pitäisi osata joka sekunti arvostaa. Mulle se sana pitää sisällään herkkyyttä, lämpöä, loputonta rakkautta, rehellisyyttä, epäitsekkyyttä, kärsivällisyyttä, anteeksiantoa, ystävyyttä, vahvuutta ja varmuutta. Ne on myös asioita, joita mä haluan olla ja pyrin siihen että ne olisi myös asioita joita meidän tytöillä tulee mieleen kun he miettivät lapsuuttaan tai mua äitinä. Kärsivällisyydessä ainakin on hyvin paljon kasvamista vielä. Äitiys on vastuu jota kuuluu kantaa läpi elämän, vielä silloinkin kun lapset on jo kasvaneet aikuisiksi. Kun se päivä koittaa meille, toivon että näen edessäni kaksi vahvaa ja varmaa elämässään pärjäävää aikuista naista, sekä myös kaksi hyvää ystävää. Myöhemmin joskus sitten mummun roolit ja ”vanhan äidin neuvot”, hah..

 LUPAAN ETTÄ EN LANNISTA – harkitsen sanani tarkkaan

Itse olen omalta äidiltäni jo ala-asteikäisenä oppinut kuinka “sanat sivaltaa pahemmin kuin miekka”. Ikävä kyllä olen sivaltanut elämäni aikana liiankin monta kertaa, ja vaikka voisinkin sanoa nyt jo kyseisen neuvon sisäistäneeni, en sitä silti täydellisesti vieläkään toteuta. Aina en edes hyvin. Harvoin tulee ymmärrettyä (tai edes ajateltua), kuinka sanojen ei edes tarvitse olla kovin “suuria”, jotta niillä voi satuttaa. Ei tarvitse haukkua hajottaakseen. Tätä neuvoa aion jakaa perintönä eteenpäin, mutta ennen kaikkea lupaan harkita äitinä omat sanani tarkkaan jotta en koskaan lannistaisi lapsiani. Lupaan että millään muillakaan tavoilla en horjuta tyttöjeni itseluottamusta. Suuttua voin, ääntäni voin korottaa ja olla toisinaan hyvinkin terävä, mutta pyrin siihen että aikuisena tytöt voi sanoa että “Äiti ei ole koskaan loukannut tai polkenut alas”.

LUPAAN KUUNNELLA LAPSIANI – pysähdyn ja olen aidosti läsnä

Muistetaanko me oikeasti kuunnella lapsiamme? Itse ainakin myönnän että toisinaan tulee kuunnella vaan puolella korvalla ja vastattua, vaikka todellisuudessa ei olisi oikeastaan hajuakaan mitä toinen on sanonut. Tähän olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota paljon, ollut pahoillani jos en kuunnellut kunnolla ja pysähtynyt. Arjessa pysähtyminen on oikeasti ihan välttämätöntä, oli kyse sitten parisuhteesta, vanhemmuudesta tai mistä ihmissuhteesta vaan. Ainoastaan itsensäkin takia pitää välillä osata hengähtää ja nollata pää. Liian stressaantuneena on mahdottomuus olla aidosti läsnä niin kuin kuuluisi. Lupaan antaa aikaani ja pysähtyä kuuntelemaan vielä aikuisenakin, ja lupaan että lasteni mielipiteillä on merkitystä.

Anteeksi huono laatu, mutta napatkaa tää tunnelma<3

 

LUPAAN PYYTÄÄ ANTEEKSI – olla nöyrä ja myöntää virheeni

Ei voi sanoa että ei haittaa jos tekee virheitä, koska kyllä ne joskus haittaa. Virheet kuitenkin kuuluu ihmisyyteen ja ennen kaikkea vanhemmuuteen. Tärkeintä on osata pyytää anteeksi ja mennä itseensä. VARSINKIN vanhempana. On lapsille tärkeää nähdä että myös se oma äiti/isä kantaa vastuunsa silloin kun erehtyy, osoittaa se kuinka loppujen lopuksi me ollaan kaikki samalla viivalla keskenämme. Mun mielestä ”anteeksi” kuuluu ihan peruskäytöstapoihin, siinä missä vaikkapa ”kiitos”. Se että ei koskaan myönnä virheitään, jättää lopulta paljon suuremmat arvet kuin se mitä on tehnyt tai sanonut.

LUPAAN ETTÄ TUNTEET SAA (ja pitää) NÄYTTÄÄ – niin hyvässä kuin pahassa.

Ei ole mitään vahingollisempaa kuin se jos lapsen pitää opetella kasvamaan kuoreen. Käsitellä tunnetilansa yksin tai pahimmassa tapauksessa peittää ne. Tunteet täytyy sanottaa lapselle, täytyy opettaa mitä on suru, mitä ilo jne. Täytyy opettaa onnistuminen, sekä miten käsitellään pettymyksiä. Täytyy opettaa että on hyvä juuri sellaisena kuin on – tunsi mitä vaan. Lasta tarvitsee kasvattaessa torua MUTTA vielä enemmän kehua. Edes kerran päivässä! Ja aina pitää kuitenkin päivässä sanoa enemmän hyvää kuin huonoa. Pahaa mieltä ei jätetä koskaan käymättä läpi. Jos hermostun kunnolla ja pahoitan lapseni mielen, tilanne käydään yleensä välittömästi siinä hetkessä läpi. Kysyn mikä harmittaa enkä hyväksy vastausta ”ei mikään”, koska tiedän totuuden. Kerron toimineeni väärin, kerron mistä se johtui ja että en olisi saanut käyttäytyä niin. Koska vaikka hermostuisin ns. ”ihan syystäkin”, on silti oman mieleni heikkoutta päästää se tunnetila purkautumaan lapseen. Malttinsa pitäisi pystyä säilyttämään tiukassakin tilanteessa, ja se on oman äitiyteni isoin haaste. Lohduttaudun kuitenkin vähän sillä, että en koskaan ole jättänyt tilanteita selvittämättä, enkä koskaan ole ollut pyytämättä anteeksi. Muistan lapsuudesta kyllä tilanteita, jossa oma äitini on menettänyt hermonsa ja toiminut väärin, mutta muistan myös kuinka jokaisen kerran jälkeen asia on keskusteltu ja äiti on ollut aidosti pahoillaan. Ja tiedättekö mitä? Tilanteiden kurjuudesta huolimatta muistelen niitä lämmöllä, koska en milloinkaan joutunut käsittelemään pahaa mieltäni yksin.

OTAN TOSISSANI ENKÄ VÄHÄTTELE – kannustan ja rohkaisen

”Ei sinusta ole siihen” on lause jota ei koskaan tulla kuulemaan mun suustani. En milloinkaan tule vähättelemään lapsiani, olkoon asia mikä tahansa niin otan tosissani. Tiedän että tulee tiettyjä ohimeneviä vaiheita ja tulee tehtyä vähän vähemmän järkeviä valintoja, mutta kaikki nuo kuuluvat elämään. Mun tehtäväni ei ole arvostella lapseni valintoja eikä myöskään vähätellä niitä. Ei kuulu vanhemmuuteen polkea lasta alas, ja vähättely on sitä. Lapsesta kasvaa epävarma ja heikko, ihminen joka ei koskaan usko itseensä. Sitä en aio ainakaan omalla käytökselläni koskaan aiheuttaa, ja parhaani mukaan varmistan että sitä ei aiheuta kukaan toinenkaan. Mä haluan kannustaa ja rohkaista tekemään juuri sitä mitä itse haluaa, ajattelin minä siitä mitä tahansa. Toki on mun tehtäväni neuvoa, mutta ei kuitenkaan päättää miten elämäänsä elää. On mun tehtäväni antaa valmiudet pärjätä, mutta sen jälkeen olen enää varmistajana taustalla. Ottaa kiinni jos kaadutaan.

 

ja nyt ehkä yksi tärkeimmistä…

 

 

TULEN AINA KUNNIOITTAMAAN JA ARVOSTAMAAN LASTENI ISÄÄ – huolimatta siitä mitä meidän kahden välillä tapahtuu

Mulla olisi montakin esimerkkiä ja syytä siitä, miksi pidän tätä erityisen tärkeänä ymmärtää ja osata. Itse en valitettavasti koe saaneeni esimerkkiä siitä miten vanhemmat kunnioittavat toisiaan. En tarkoita syytellä, koska jokaiselle se menneisyys kummittelee ja muistuttelee kyllä olemassaolostaan syyttelemättäkin. Painotan silti tätä kohtaa kaikille, koska tiedän miltä tuntuu, kun tämä ei toteudu. Kun puhut lapsesi kuullen puolisosta, exästä tai ylipäätään siitä toisesta vanhemmasta, niin muista että lapsi peilaa kaiken kuulemansa itseensä. Muistan itsekin ajatelleeni että ”ei mustakaan varmaan sitten pidetä kun ei pidetä äidistä/isästäkään, koska olenhan ihan samanlainen kuin ne”. Lapsi ymmärtää kyllä kenestä on tullut ja luo minäkuvaa vanhempiensa kautta.

Voisin vaikka tähän ottaa julkisuudesta esimerkiksi Esko Eerikäisen ja Martina Aitolehden. Todellisuuttahan ei erosta tai muustakaan kukaan ulkopuolinen tiedä, mutta julkisuuteen välittyi jossain kohtaa aika tulehtuneet välit. KUITENKIN kun kuvioissa on lapsia, se oma asenne on vaan viilattava kuntoon. Eskolla oli esimerkiksi jonain äitienpäivänä yhteiskuva Martinasta ja heidän tyttärestään kuvatekstillä ”Hyvää Äitienpäivää. Tässä kuvassa kiteytyy rakkaus ja ilo. Meillä on maailman ihanin lapsi ja hänellä maailman ihanin Äiti.” – JUST NÄIN se pitää tehdä, ottakaa mallia jos olette samassa tilanteessa!

Mun vanhemmat ei todellakaan toimineet noin, vaan olivat oikeastaan ihan toinen ääripää. Jos me joskus erottaisiin niin en toimisi siinä asiayhteydessä vanhempieni lailla. Olkoon vaikka sekin yksi lupaus lapsilleni.

Jonna<3

3

Jaa:

Vastaa

Close Menu