Minä pidän minusta

Ne jotka mut tuntevat, tietää että olen ihminen, joka keskustelee aina hyvinkin avoimesti kaikista asioista. Omalla kohdallani en koe vaikkapa seksuaalisuutta, seksiä, parisuhdeongelmia, omia heikkouksia tai mitään muitakaan asioita sellaisiksi, ettei niistä voisi rohkeasti puhua ääneen. En nyt tietenkään esimerkiksi pimppivaivoissa valitse keskustelukaveriksi omaa isää, tai päivittele anopin kanssa kahvipöydässä kuinka ruuhkavuodet häiritsee seksielämää. Ymmärrätte varmasti pointin. En todellakaan tiedä mistä keksin äskeiset kaksi esimerkkiä, kun en kummastakaan aio nyt kirjoittaa.

Mitä sulla tulee mieleen ihmisestä joka käy psykologilla? Mietitkö hölmistynyt ilme naamalla miksi? Vai pidätkö sitä niin normaalina asiana, että ajattelet vaan “okei”?

Mitä jos sanoisin ettei psykologi olisi pahitteeksi sullekaan?
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sellaista ihmistä ei ole, jolle se ei tekisi hyvää. Ei tarvitse olla ongelmia päässä, tai missään muussakaan. Jos ajattelet olevasi henkisesti niin vahva, ettet moisia hullutuksia tarvitse, niin väitän nimenomaan sinun siitä hyötyvän. Sitä voi luulla tuntevansa itsensä, mutta hyvin harva itseään oikeasti ymmärtää. Osaisin heti luetella ainakin kymmenen ihmistä, joille pieni itsetutkiskelu olisi enemmänkin kuin tarpeellista. Enkä tarkoita sitä pahalla. Jokaisen ihmisen pitäisi edes kerran elämässään käydä keskustelemassa jossain. Mieltä pidetään monimutkaisena sokkelona, mutta oikeastaan ihmisen mieli on yllättävän yksinkertainen. Loppujen lopuksi ei ole kovin vaikeaa ymmärtää, miten mieli toimii, mikä sitä ohjaa ja miten se elämän varrella kehittyy. Jos et ymmärrä, et voi tuntea itseäsi. Ihminen on paljon heikompi ja herkempi kuin tiedostaakaan.

Psykologia on aina kiinnostanut mua, ja aika nuorena olen jo joutunut alkaa käsittelemään pienelle mielelle liian isoja asioita. Olen pitänyt minäkuvaani hyvin realistisena, lukenut paljon psykologiaa ja harjoittanut itsetutkiskelua vuosikausia. Kun tulin raskaaksi ensimmäistä kertaa, aloin perehtymään asioihin enemmän vanhemmuuden näkökulmasta. Aluksi keskityin siihen miten äitiys vaikuttaa naiseen, sitten siirryin lukemaan lapsen kehitysvaiheista. Mitä aivoissa ja ihmisessä konkreettisesti missäkin kasvuvaiheessa tapahtuu. Toisella kerralla keskityin taas aika laajasti sisarusten merkitykseen ja kaikkeen siihen liittyvään. Halusin ennakoida ja valmistaa esikoista ja itseäni tarpeeksi, ennen isoa muutosta. Nyt kahden lapsen jälkeen haluan keskittyä ymmärtämään itseäni. Ennen kaikkea siksi, että muuten en voi onnistua äitinä parhaalla mahdollisella tavalla. On tärkeää sisäistää lapsuuden merkitys ihmisen elämässä. Ei riitä, että tiedät sen olevan isossa asemassa. Ei riitä jos ymmärrät, että lapsuuden kuuluu olla turvallinen ja tasapainoinen. Täytyy sisäistää, että kaikki se miten asioista aikuisena ajattelet, miten toimit ja millainen olet, johtuu lapsuudesta. Täytyy ensin tietää miksi.

Aivojen kehitys on riippuvaista siitä, kuinka niitä käytetään. Aivoihin syntyy soluyhteyksiä sen mukaan, mitä lapsi kokee. Kun sama kokemus toistuu, soluyhteydet ja niiden rakenteet vahvistuvat. Muodostuu kokemuksia jotka ohjaa meitä myöhemmin. Lisäksi myös ympäristö ja perintötekijät vaikuttaa. Kaikkien edellä mainittujen asioiden yhteistyönä muovaannut ihmisenä. On melko yksinkertaista siis ymmärtää, miksi ihmiset kokevat asiat eri tavalla. Miksi yksi asia ei merkitse toiselle mitään, vaikka jollain muulla siitä romahtaa koko elämä. Miksi joku reagoi pettymyksiin vahvemmin kuin toinen. Kokee onnistumisen vahvemmin kuin toinen. Olitpa sitten itsekäs tai miellyttäjä, suorittaja tai luovuttaja, läheisriippuvainen tai vetäytyvä, räjähdysherkkä tai myötäilijä. Ujo, rohkea, itsevarma, epävarma. Ihan sama. Mikään ei johdu sinusta. Kaikki johtuu lapsuudesta ja siitä millaiseksi olet mieleltäsi kasvanut. Ei tarkoita tietenkään sitä, että vaikkapa huono käytös olisi oikeutettua tai että olisi väärin olla vetäytynyt/viihtyä yksin. Psykologilla käyminen, tai asioihin perehtyminen ei tarkoita sitä, että itsessään tarvitsisi muuttaa mitään. Minkään ei tarvitse olla huonosti, kaikki voi olla todella hyvin. Ei tarvitse olla onneton ja rikkinäinen, voi olla myös onnellinen ja hyvinkin tyytyväinen kaikkeen. Vanhemmuudessa koen kuitenkin jopa velvollisuudeksi perehtyä kunnolla omaan mieleen ja menneisyyteen, koska kaikki se vaikuttaa tavalla tai toisella omiin lapsiisi.

Olen 24-vuotias ja vasta nyt alan ymmärtämään oman arvoni. Ei tarvitse miellyttää muita, ei tarvitse yrittää olla enemmän mitä on. Aina ei tarvitse olla hyvä, eikä onnistuminen määrittele ketään ihmisenä. Ei haittaa, jos jollekin et kelpaa. Ei haittaa jos joku tietää millainen oikeasti olet. On ihan OK että asiat muuttuu, ja ettei kaikkea voi hallita.
Ei ole ollut itsestä riippuvaista millaiseksi mieli on kasvanut, mutta kun sitä ymmärtää, sitä on mahdollista alkaa opettaa.

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut hyvä, mutta vähän outo olo.
Ensimmäistä kertaa ikinä minä pidän minusta.

 

 Jonna <3

3
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday