”Syysmasennus”

Nanna Karalahti kirjotti pari päivää sitten päivityksen kiitollisuudesta, ja siitä kuinka on tärkeää pysähtyä hetkeen ja niihin onnellisiin asioihin jotka sua ympäröi.

Tää on asia joka pitäis muistaa joka hetki. Osata pysähtyä miettiin ennen kun avaa suunsa ja miettiä että onko asiat oikeesti niin huonosti että niistä kannattaa valittaa.

Mä yleensä syksysin kärsin tästä suomalaisten kansantaudista, eli syysmasennuksesta. Rakastan toisaalta sitä iltojen pimeyttä kun saa polttaa kynttilöitä ja tulee tunnelmaa, mutta samalla se syksyn tuoma synkkyys alkaa herkästi ahdistaa.
Varsinkin kun asutaan niin keskellä ei mitään että meidän kaks vuotiaskin on ihan fiiliksissä jos näkee auton ajavan talon ohi…

Oon sitä mieltä, että se ahdistus syksystä on omassa päässä. Nimenomaan just siinä että unohtaa sen kaiken pimeyden keskellä keskittyä siihen hetkeen ja antaa itsellensä luvan vaipua siihen synkkyyteen.

Mä pysähdyin nyt, ja tulin siihen tulokseen ettei mulla oo mikään huonosti tai syytä valittaa mistään. Vaikka toi ulkopuolella näkyvä metsä ja peltomaisema vituttaa, ja vielä enemmän sitten kun ruska loppuu, lehdet tippuu ja jäljelle jää pelkkiä risuja, niin ei silti. Se mitä jää sisäpuolelle merkitsee. Tää koti.

Mulla on kaks tervettä lasta joille saan kunnian kutsua itseeni äidiksi ja lapsilla on isä joka paneutuu rooliinsa täysin ja hoitaa sen enemmän kun kunnialla. Kantaa vastuunsa, ja oikeastaan kannattelee tätä koko perhettä.
Ville on paljon pois kotoa töiden ja jääkiekon takia, mutta ei tulis mieleenkään valittaa siitä että se harrastaa. Se on sen tapa pitää pää kasassa lapsiarjen keskellä. Öisin usein Ville hoitaa tytöt ja antaa mun jäädä olkkariin yksin kun mulla on nukkumisen kans vähä ongelmia. Tän lisäks vielä hyvin usein viikonloppusin saan aamupalankin tarjoiltuna.

Saan olla äärettömän kiitollinen siitä että mulla on mies joka kehuu mua joka päivä, kestää kiukuttelut, kysyy miten voin ja mahdollistais mulle omaa aikaa niin paljon kun vaan haluaisin sitä ottaa.
Tiedän että kaikilla se ei oo näin.
Sillon kun ollaan molemmat kotona, me myös hoidetaan koti ja lapset yhdessä niin kuin kuuluukin. Yllättävän usein näin ei oo ja sitä en ymmärrä. Jokaisen kuuluu kantaa vastuunsa, oli sitten kyse siitä kumppanuudesta (eiks se näin sanota? :D) tai vanhemmuudesta.

Meillä on siitä onnekas tilanne, että meillä on hyvä tukiverkko ja molemmilla ihan mahtavia ystäviä.
Itseasiassa just yks päivä sanoin Villelle että haluaisin varastaa sen ystävät itelleni ja lähtee niiden kanssa vaikka kaljalle jos se ei olis outoo.
Myös meidän kaksvuotiaalla on ystäviä vaikkei missään päivähoidossa ookkaan, mikä on ihan hirveen iso ja tärkee asia.
Hyvät ystävät on perhettä, korvaamattomia.

Että se siitä syysmasennuksesta. Keksisin kyllä montaki asiaa mistä voisin valittaa, mutta en yhtäkään joka olis oikeesti huonosti. Aion tänä vuonna vaan vetää ne villasukat jalkaan ja ottaa kerrankin rennosti. Sytyttää illalla kynttilät, ottaa sen punkkulasin käteen ja nauttia siitä mitä mun edessä on.
(… todennäkösesti Ville, puolialastomana pelleilemässä ja häiriköimässä. Mutta eipähän tarvii olla täälä pellolla yksin.)

Sitä paitsi loppuvuosi on täynnä kaikkia kivoja suunnitelmia ja tapahtumiakin, kuten esimerkiks nyt viikonloppuna Lahdessa järjestettävät Nordic Fitness Expot!
Tulee varmaan tapahtumarikkaat messut vauvan ja uhmaikäsen kanssa. Ja Villen joka hamstraa kaiken mitä vaan ilmaseks saa…

 

– Jonna –

ps. etten nyt ihan olis tekopyhä nii mähän valitan ekan kerran varmaan jo tän postauksen jälkeen 😀

Sulje