Tervetuloa uhmaikä, tervemenoa järki?

Kun puhutaan uhmaiästä, kerrotaan sen yleensä alkavan siinä kahden ja kolmen ikävuoden paikkeilla, ja päättyvän ehkä joskus 5-vuotiaana. Uhmaikä on muutakin, kuin pelkkää tahtomista. Se on välttämätön, tärkeä ja iso kehitysvaihe lapsen elämässä. Vaihe, joka voi myös suoraan sanottuna olla aika helvettiä vanhemmille. (Joillain tää vaihe toki on niin mitäänsanomaton, ettei sitä juuri edes huomaa, jolloin vanhempien mielenterveyskin säilyy ehkä vähän tasapainosempana.)

Meidän kesällä 3-vuotta täyttävällä esikoisella, se oma tahtominen alkoi näkyä jo hyvinkin aikasin. Sanoisin, että ihan jo vuoden ikäsestä asti on ollut ensimmäisiä uhman merkkejä ilmassa. Hyvin pienestä saakka on lentänyt lelut seinään kun on mennyt hermo, ja ääntä lähtenyt enemmän kun tarpeeks.

 

Jada on helposti ikäistään vähän vanhemman olonen, varsinkin puheissaan. Käsittämätöntä välillä miten paljon noin pieni ihminen asioista ymmärtää, ja kuinka nokkelia heittoja sieltä voikaan tulla. Vielä ehkä käsittämättömämpää on se, miten ääretön tunteenpurkaus tosta tytöstä lähtee. Jada huutaa suuttuessaan, että ”menee hermo!”, ja tää tapahtuu yleensä vielä tavaroiden paiskomisen saattelemana. Kaikki lentää mitä käsiin saadaan, ovia paiskotaan, koiraa tai siskoa saatetaan ohimennen vähän nipistää, ja vanhemmat ärsyttää, eikä saa puhua tai katsoa päin. Mieletöntä, miten uhmaikäsen mielestä päivässä kaikki voi olla perseestä. Voisin ihan rehellisesti vielä lisätä, että aika perseestä on kyllä se uhmailijakin. Välillä niin paljon, että meinaa ihan itku päästä vitutuksesta.

Öitä meillä ole kolmeen vuoteen nukuttu kunnolla, josta varmasti osittain saadaan syyttää kyllä itseemmekin. Jada tottui vauvana nukahtamaan viereen, ja pienetkin itkut rauhoteltiin halien ja hytkytellen. En sano, että toi olis ollut virhe, mutta ehkä helpommalla olis päästy nyt, jos olis toimittu toisin. Nykyään nukkumaan mennessä on pidettävä käsistä kiinni, ja mielellään vielä silitettävä päästä. Yöllä, kun Jada herää, vanhemmista toinen haetaan hetkeksi aikaa henkiseksi tueksi. Toi kaikki edellä mainittu on ihan fine sillon, jos se nukutus ei kestä 1-2h, tai yöllä herätään kerran eikä tunnin välein.

Nykyään meillä kiukutellaan aikalailla aamulla silmien avaamisesta, illalla silmien sulkemiseen saakka. Voin kertoo, että parisuhde on välillä todella kovalla koetuksella tän kaiken pelleilyn keskellä. Mä nukuin myös aika pitkään sohvalla, ja Ville makuuhuoneessa tyttöjen kanssa. Oli helpompaa, ja hermoja säästävämpää vaan antaa Jadan aamuyöllä kömpiä kainaloon, kuin alkaa vääntämään, jolloin ei nuku kukaan.

Juuri itseasiassa oli tilanne, kun Villen veli oli meillä pari päivää kylässä, ja täällä pidettiin kunnon konserttia yötä päivää. Yhtenä yönä tilanne kärjistyi siihen, että ei kuulemma enää edes tiennyt kuka huusi eniten. Me vanhemmat ei missään tapauksessa toimittu tolloin kovinkaan esimerkillisesti, vaan provosoiduttiin lapsen karjumisesta, ja alennuttiin samalle tasolle. Ehkä jopa vähän vielä alemmas.

Noiden parin yön jälkeen sitten päätettiin, että nyt ihan oikeesti riittää, ja edes öiden on rauhotuttava. Ei enää jakseta illalla, eikä varsinkaan yöllä istua siellä huoneessa hokemassa sataan kertaan ”silmät kiinni”, ja pitämässä kädestä. Alotettiin unikoulu, taas. Pari iltaa ehdittiin nukuttaa Jada niin, että istuttiin itse tuolilla huoneen ovella, eikä enää hyvänyöntoivotusten jälkeen puhuttu. Voin kertoa, että noi yöt oli paljon järkytävämpiä mitä aikasemmin. Tiedän silti, että päätöksissä olis oltava johdonmukainen, eikä unikoulua missään nimessä saisi lopettaa kesken.

Näin aioin toimiakin, kunnes Jada saunan jälkeen sanoi tyynen rauhallisesti; ”Äiti, lupaan nukkua nätisti, jos vähän pidät kädestä kiinni.”
Mentiin pesujen kautta petiin, annettiin pusut ja halit, Jada hörppäs pari kertaa vettä, ja painoi nätisti pään tyynyyn. Tän jälkeen Jada kauniisti vielä pyysi, että laittaisinko verhot kiinni ja yövalon päälle, ja kuiskasi; ”Älä äiti mee tuolille. En tykkää siitä. Haluan pitää kädestä.”.

Ajattelin että no, kokeillaan.

Annettiin vielä uudestaan pusut, toivoteltiin hyvät yöt, ja sitten ojensin käteni. Jada kaappasi tiukasti mun käden halaukseensa, ja laittoi silmät kiinni ihan niin kuin lupasikin. Herkistyin vähän ja kehuin reippaaksi tytöksi, johon sain vastaukseksi ison hymyn, sekä hennon kiitoksen. Tämän jälkeen Jada nukahti, ja multa pääsi itku.

Miten paljon helpommalla sitä pääsiskään, kun olis vähän vähemmän itsekäs, ja kuuntelis lasta vähän enemmän? Lapset on yllättävän viisaita, ja monesti jopa meitä aikuisia viisaampia. Vaikka arki on todellakin aika rasittavaa, niin se on meidän elämää just nyt, ja tää vaihe kestää määrätyn aikansa tehtiin me mitä tahansa. Ja ehkä Jada ei tosiaan vaan oo vielä valmis nukahtamaan ilman meidän turvaa, niin miksei sitä sitten tarjoais.. Muakin silitettiin uneen vielä ala-asteellakin, ja vaikka se on varmasti ollut maailman rasittavinta, niin mulle siitä tuli turvallinen olo, eikä nukahtaminen pelottanut niin paljon.

Välillä tulee tuijotettua liikaa jotain kasvatussuosituksia ja kateellisena kunneltua kuinka kavereiden lapset nukkuu, ja nukahtaa ongelmitta itsekseen. Ehkä meidän vaan täytyis opetella tyytymään siihen, että meillä on just nyt näin, ja jollain toisella toisin. Vaikka onkin hemmetin rasittavaa, niin ei mun lasteni lapsuuteen tarvitse silti kuulua kiukkusia vanhempia, ja kireetä ilmapiiriä.

”sun rasittava arkes, on sun lasten lapsuus”

-Jonna<3

0
Jaa:

This Post Has 2 Comments

  1. Juuri näin 🙂 Me ollaan aina nukutettu lapset joko viereen samaan sänkyyn tai lapsen omaan sänkyyn. Yöllä saa myös aina tulla viereen. Parempi se on lapsen kannalta kuin yrittää pieni lapsi väkisin totuttaa nukahtamaan yksin. Uskon, että liikaa ei lapselle voi antaa läheisyyttä. Varsinkin kun arkena on niin vähän muutenkin yhteistä aikaa. Kyllä ne sitten isompana oppivat ja haluavatkin nukkua yksin. Pitää nyt nauttia niistä rauhallisista iltasatuhetkistä. Mutta näin meillä ja lapset on erilaisia. Jotkuthan tykkää pienestä asti nukahtaa yksin omaan sänkyyn.

    1. Moi! En tiedä enkö ole aikaisemmin oikeasti vastannut tähän kommenttiin, vai sekoileeko mun kone. Pahoittelut! Oon ihan samaa mieltä siinä ettei lapselle voi antaa liikaa läheisyyttä, lapsuus on kuitenkin niin kamalan lyhyt. Uskon että jokainen vanhempi huomaa kyllä lapsestaan, koska on valmis nukkumaan yksin. Meillä tuntui helpottavan vasta kun siskokin tuli samaan huoneeseen 🙂

Vastaa

Close Menu

Black Friday