Tuntuuko toisen lapsen saaminen samalta, kuin ensimmäisen?

”Tuntuuko toisen lapsen saaminen samalta, kuin ensimmäisen?” – Kysymys, jonka kysyin useamman lapsen äideiltä lukemattomia kertoja, odottaessani toista lastani. KAIKKI vastasi, että tottakai se tuntuu ihan yhtä hienolta! 

Ja paskat.

Kaikki tietää, että ensimmäinen lapsi mullistaa koko maailman. Elämänarvot, asioiden tärkeysjärjestys, parisuhde, ystävyyssuhteet ja ihmisen koko minuus menee uusiksi ensimmäistä kertaa. Lapsen jälkeen maailmaa katsoo täysin eritavalla. Tulee varovaisemmaksi, harkitsevaisemmaksi, ja saa päähänsä ihan outoja pelkoja ja ajatuksia.
Ensimmäinen lapsi on se joka tekee susta äidin tai isän, ensimmäistä kertaa. Se tunne kun katsoo esikoistaan silmiin, on jotain niin suurta ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. En keksi mitään asiaa tästä maailmasta, johon voisin sitä tunnetta verrata.

<3 030717

 

En oo koskaan vuotanut kyyneliä niin paljon kuin äidiksi tulon jälkeen. Oon aina ollut todella tunneherkkä, mutta silti yllätyin siitä, mitä kaikkia tunteita ihminen voikaan kokea samaan aikaan. Löysin jopa ihan uusiakin tunteita itsestäni. Mun sydän on vanhentunut varmaan ainakin kymmenen vuotta siitä kaikesta huolesta, jota pienen elämän puolesta tunnen. Niin kun Kaija Koo laulaa, sydän on kokoajan vähän kallellaan.

<3 100615

 

Ensimmäistä lasta varjelee kaikelta, ja jotenkin musta tuntuu, että siinä ohessa varjelee tavallaan myös itseään. Nukutaan sylikkäin, silitellen uneen. Vahditaan kuin haukka jokaista hengenvetoa, ja varotaan jokaista pientäkin kolhua. Sitä käyttää kaiken energiansa, ja aikansa, sen pienen elämän varjelemiseen. Suojelee niin kovasti, että melkein unohtaa oman olemassaolonsa. Se yhteys, joka vanhemman ja lapsen välille syntyy, on mieletön. Lapsi ihailee sua, ja sä ihailet takasin.

Meille oli heti oikeastaan selvää, että halutaan kaksi lasta jos vain mahdollista, ja mielellään pienellä ikäerolla. Ainoa asia mikä mua mietitytti, oli juurikin se, että riittäisikö rakkaus molemmille tasapuolisesti? Mietin saanko kokea sen saman euforian synnytyksessä, jonka koin ensimmäisenkin kanssa. Tulisiko se sama tunne, joka tuli, kun sain esikoisen syliini ensimmäistä kertaa? Kuten sanoin alussa, kysyin asiaa monelta äidiltä, ja ihan jokainen valehteli.

Voin kertoa, että tulikin sitten aika puskista, kun se ei todellakaan tuntunut samalta. Petyin siihen tunteeseen, ja sitä kautta petyin itseeni. Tulin surulliseksi vauvan puolesta, kun mun maailmani ei järissytkään niin kuin isosiskonsa kohdalla. Ainoa ero oli se, että itse synnytys oli nyt aikalailla kivuton, sekä myös paljon nopeampi ja helpompi. Tilanne oli rauhallinen, ja oikeasti tuntui että tehtiin vauvan kanssa yhteistyötä. Hallitsin mieleni, ja kehoni aivan täydellisesti.

Kun me sitten ensimmäistä kertaa nähtiin tää uusi tulokas, niin tottakai meiltä vanhemmilta pääsi pieni itku. Mä myös odotin sitä pakahduttavaa euforiaa, joka ei sitten lyönytkään takaraivoon niin kuin piti. Rakastin kamalasti, tottakai, muttei mulla ollut samanlainen tarve heti vahtia ja varjella jokaista liikettä. Kun vauva otettiin mun rinnalta punnituksille ym., niin en tainnut kertaakaan edes vilkasta perään.Ville kyllä meni perässä, vahti ja varjeli, ihan kuin ekalla kerrallakin. Muistaakseni mun kaikista suurin tunnetilani sillä hetkellä oli ikävä esikoiseen. Oli jotenkin todella pahamieli siitä, että me oltiin pois kotoa, ”uuden” vauvan luona, ja jätettiin esikoinen yksin mummun kanssa. Ajattelin, että siellä se nyt miettii kuinka hän ei kuulu enää meidän perheeseen, kun ei päässyt mukaan. Huolehtii pienen päänsä puhki, että onko äidillä sairaalassa kaikki hyvin, ja mitä oikein on tapahtunut.

Kun sitten seuraavana päivänä päästiin potilashotelliin, ja saatiin Jadakin sinne yöksi, olin huojentunut. Nyt se pieni ei koe olevansa hylätty, ja pääsee tutustumaan siskoonsa. Erottamattomat niistä tulikin, ihan ensihetkistä lähtien.

Siskosten ensikohtaaminen<3

 

Meitä kävi muutkin läheiset katsomassa, joille annoin heti vauvan syliin, enkä edes kiirehtinyt koska saisin takasin. Kävin aivan rauhassa Jadan kanssa syömässä, eikä edes tehnyt tiukkaa olla vauvan luota pois. Toista se oli silloin ensimmäisellä kerralla. Silloin kun olin ekaa kertaa vastasyntyneestäni erossa, pyörin vain ahdistuksissani ympyrää, olin levoton ja ihan kujalla kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Parin tunnin sinnittelyn jälkeen kiirehdin äkkiä kotiin. Otin pienen esikoisvauvani syliin, ja oikein tunsin kuinka verenpaine tasaantui sillä sekunnilla kun tuoksutin sitä pientä päätä. Oman vauvan tuoksu on kun huumetta, ja sillä on ihan tajuttoman rauhottava vaikutus.

Miksei toi sama ahdistus tullut nytkin, kun olin yksin?

Hotellissa vanhempi lapsi nukkui isänsä kanssa, ja vauva mun kainalossa. En tavallaan pystynyt ollenkaan rauhottumaan ja keskittymään vauvaan, kun mietin mitä siellä kaksivuotiaan pienessä päässä ajatellaan, kun äidin syli onkin kokoajan varattuna.

KUNNES päästiin kotiin. Kului pari päivää, ja yhtäkkiä mua alkoikin ärsyttään esikoinen. Olin stressaantunut, ja ahdistunut siitä, että vauva joutui olemaan liikaa ”yksin”, kun se olisi kuulunut mun iholle ja lähelle kokoajan. Ihan niin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Esikoisen uhma meitä vanhempia kohtaan muuttu järkyttäväksi, ja raivarit pelotti vauvaa. Olin ärsyyntynyt, etten saanut rauhassa vajota siihen vauvakuplaan ja pumpuliin, jota odotin.

Koko kuukausi meni tasapainotellen. Vuoronperään oli pahamieli jomman kumman puolesta, ja tuntui että tein mä mitä tahansa, niin toinen jää syrjään. Tuntui ettei musta kertakaikkiaan riitä molemmille samaan aikaan ja mietin miten ikinä selviydyn tästä. Vitutti kuinka mulle oli vannotettu, että rakkaus riittää kyllä, ja kaikki tunteet on ihan samanlaisia.
Mietin millanen äiti mä sitten oon, kun tuntui, että yhtenä päivänä rakastin esikoista enemmän, ja seuraavana päivänä rakastinkin vauvaa enemmän. Koin ihan hirveää riittämättömyyttä, ja turhauduin kun epäonnistuin. Oli ihan kamalaa yrittää löytää sitä kultaista keskitietä.

Jadalla meni noin kuukausi aikaa täysin tottua siihen, että meitä on nyt neljä. Kuukauden jälkeen myös mun oma tunteiden vuoristorata vihdoin loppui. Ihan yhtäkkiä huomasinkin, että lapset hoitui samaan aikaan, syliin mahtui kaksi, ja molempien tarpeet pystyi huomioimaan yhdellä kertaa. Rakkautta tai huomiota ei tarvinnutkaan yrittää suunnata tasavertasesti, kun se tapahtui itsestään. Oli niin helpottavaa huomata, että SITTENKIN se rakkaus oikeasti todellakin riittää molemmille tasapuolisesti. Oli helpompi hengittää, enkä ollut enää itselleni ihan niin ankara. Aloin tajuamaan, että me annettiin lapsillemme lahja. Tytöt saa toisistaan elinikäsen ystävän, turvapaikan ja perheen silloin, kun meistä vanhemmista joskus aika jättää. Voiko mitään kauniimpaa lapselleen enää antaa? Miksi siis kokisin olevani epäonnistunut, kun mun kuuluiskin olla itsestäni ylpeä? Miksi ruoskin itseäni niin ankarasti siitä, että mun tunteet haki paikkaansa, kun mäkin vasta opettelin elämää kahden lapsen äitinä?  Asetin itselleni ihan liian suuret paineet, ja vaadin itseltäni liikaa. Välillä toivois, että olis yhtä viisas kuin lapset on. Ne osaa ottaa sen ajan ja elää hetkessä, nauttien kaikesta mitä kokee.

Syy miksi halusin kirjottaa tästä, on ensinnäkin se, että mun piti saada purkaa sydämmeltäni tää asia pois. Halusin myös kirjoittaa tästä siksi, että joku toinen äiti ehkä voisi päästää itsensä vähän helpommalla, ja osaisi olla armollisempi itselleen. Antais itselleen luvan olla vähän hukassa. En myöskään halua valehdella, että toisen lapsen saaminen tuntuu ihan yhtä pysäyttävältä kuin ensimmäisenkin. Ei se tunnu. Ensimmäinen on ensimmäinen, eikä sitä koe kuin kerran. Se ei silti tarkota sitä, ettei toisen lapsen saaminen tuntuisi missään. Sekin pysäyttää, mutta täysin eritavalla.

Ja mites se rakkaus? Jokainen lapsi tekee sydämestä suuremman, että sitä rakkautta riittäisi loputtomiin. Tähän meidät on luotu. Rakkaus vaan kasvaa päivä päivältä, ja mä todellakin rakastan molempia lapsiani täydestä sydämestäni, ja ihan yhtä paljon. Tarvitsin vaan vähän aikaa käsitellä sen, kuinka isoksi mun sydän yhtäkkiä kasvoi.

Mun aarteet<3

 

Lapset, ne mielettömät pikkutyypit, jotka tekee  elämästä niin ihmeellistä. Muistetaan, ettei me kasvateta lapsiamme, vaan lapset kasvattaa meitä, ja opettaa meistä parempia ihmisiä.

 

-Jonna<3

0
Jaa:

This Post Has 3 Comments

  1. Ihana Jonna ja ihana teksti. <3
    Ei sais varmaan ikinä kysyä muilta tai odottaa mitään, vaan elää pienessä epätietoisuudessa ja ottaa se mitä tulee. Ilman odotuksia, sillä just se on parasta, tietenkin. Ja just sitä mitä sen ”pitääkin”.

  2. Olipa mukavan rehellinen teksti! Voisin hyvin kuvitella, että toisen lapsen syntymässä käsittelisi juuri tuollaisia tunteita. Se esikoinen on kuitenkin ollut pitkään ykkönen, joten ihan luonnollista, ettei pää pääse heti mukaan siihen, että nyt onkin kaksi ykköstä. 🙂

  3. Voiii miten ihana teksti. <3 <3 Ihanan suloset lapset.

Vastaa

Close Menu

Black Friday