Armoa harrastukseen

Miten voit vain harrastaa lajia, jota olet treenannut vuosia kilpatähtäimellä? 

Jos olet harrastanut jotain lajia tosissaan ja pistänyt itsesi siihen täysillä likoon, tiedät sen rakkauden tunteen sitä lajia kohtaan. Tiedät, kun olet suunnitellut päiväsi ja viikkosi harrastuksesi ympärille. Ruuat, työt, nukkumisen, vapaa-ajan kaikki lajisi ympärille, tiedät, sen tunteen mitä laji merkitsee sinulle. Mitä kehittyminen siinä ja eteneminen, tulokset ja saavutukset merkitsevät. Tiedät, miten paljon vaadit itseltäsi, etkä hyväksy typeriä virheitä tai treeneistä pois jäämisiä mistään hinnasta.

Jokaisen elämä on kuitenkin täynnä risteyskohtia, joissa pysähtyy miettimään omaa tulevaisuutta ja seuraavaa askelta. Oli se sitten uusi työpaikka, loukkaantuminen, raskaus, muutto…

Monesti emme pääse eroon rakkaasta lajistamme, eikä mielestäni tarvitse. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan siitä fiiliksestä, kuinka huipulla tuulee ja juuri siitä THE hetkestämme. Mielellään haluammekin jakaa sitä motivaatiota, joka pursuaa meistä, kun menee lujaa. Kun kehityskäyrä on täydessä kasvussa ja mielessämme on vain yksi asia: ”mikään tai kukaan ei pysäytä minua”, on helppo sanoa muille vieressä, että minäkin pystyin niin kyllä sinäkin, ”just do it!” Tästä löytyy kyllä allekirjoittaneella paljon kokemusta. Monesti unohdamme, että kaikkien polku ei näytä samalta kuin se oma tai kaikkien mielenkiinto ei ole sama kuin oma. Olemme niin erilaisia jokainen erilaisine elämineen ja kokemuksineen.

Mielestäni on yhtä tärkeää pystyä motivoivaan myös jengiä jaksamisessa, jos ja kun ne tavoitteet muuttuvat näissä risteyskohdissa. Tai jos tavoitteet ja ajatukset ovat muuttuneet hieman rennoimmaksi lajistaan. Ehkä tähtäin ei ole enää vain siinä kilpailussa ja täydessä kehittymisessä. Vaan ehkä se on aivojen nollaamisessa, liikunnan ilossa, kunnossa pysymisessä tai vain harrastamisen ilossa, joukkue tai salikavereiden tapaamisessa.

 

Nyt pääsemme itse aiheeseen. Mitä siellä päässä liikkuu silloin, kun on käynyt juuri edellä mainituin tavoin omassa lajissaan?

Olen niin monta kertaa miettinyt rakkaan lajini lentopallon pois jättämistä ja vain yhdestä syystä. Minusta tuntuu, että en pysty harrastamaan sitä rennosti ja ilman suurempia tavoitteita edetä eteenpäin ja kehittyä. Miten pystyn hyväksymään itseltäni sen, että en välttämättä pysty tekemään enää yhtä paljon lajini eteen asioita, tai en ole enää samalla taitotasolla tai kunto ole yhtä hyvä, kuin joskus aikaisemmin? Olisiko vain helpompaa antaa olla eikä harrastaa sitä vaan harrastaa jotain aivan muuta, jossa voin sanoa vain ääneen, teen tätä ensimmäistä kertaa, minulla on oikeus virheisiin ja olla tällä taitotasolla.

Lentopallo tarjoaa minulle kuitenkin hetkiä, milloin pystyn nollaamaan kaiken muun ulkopuolisen hiljaiseksi. Vaikka edelleen solvaan itseäni todella herkästi epäonnistumisista, niin olen hieman oppinut olemaan armollisempi itselleni.

HYVÄKSYMINEN on tärkein palvelus, jonka jokainen pystyy tekemään itsellensä. Hyväksyä oma tasonsa, elämäntilanteensa, rajoitteensa. Jokainen pystyy asettamaan uudet tavoitteet harrastuksellensa ja käymään itsensä kanssa ne läpi vaikka kausittain.

Esimerkiksi omalta osaltani, olen tehnyt valtavaa ajatusmaailman työtä, että minun ei tarvitse olla juuri nyt siinä elämäni kunnossa, ei haittaa vaikka joskus teen virheitä, siitä ei ole pakko tehdä aivoissa 50 punnerrusta tai haukkua mielessäni itseni alimpaan maanrakoon, että miten pystyit noin idiootin virheen tekemään, jotta en tee sitä varmasti uudestaan. Se on ihan ok, ottaa juuri nyt rennommin, pääasia, että teen ja harrastan edes jotain, jolla saan aivoni narikkaan.

Joskus nämä ovat valinta kysymyksiä. Toisinaan taas tietyt muutokset, kuten terveyteen liittyvät pakottavat valitsemaan muutoksia. Itse olen valinnut, että rakennan oman taloni ja kotini samalla kun käyn töissä. Olen tietoisesti tehnyt sen päätöksen, että minulla ei löydy rakentamisen ohella aikaa tähdätä Suomen parhaaksi urheilijaksi, ehkä sen jälkeen kun pääsemme muuttamaan, mutta ei juuri nyt.

Aika on rajallinen asia, ja pitää pystyä vain hyväksymään ja ymmärtämään, että omasta lajista pystyy nauttimaan myös ilman, että vaatii itseltään samaa kuin ennen. Se on ainoa keino, miten pystyy oppimaan nauttimaan harrastamisesta lajin parissa, jota on joskus saattanut harrastaa enemmän tosissaan. Mutta ei se tarkoita sitä, että päätöksen pitää olla lopullinen. Miksi et voisi tähdätä uudestaan koviin tavoitteisiin, seuraavan risteyksen kohdalla?

-K

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday