Luovuttaminen ja Timeout

Hitto sitä fiilistä kun astelet sinne salille ja näet jo silmissä kuinka kaikki vituttaa. Yrität tsempata itteäs ja sanoa päässä et reenin jälkeen kaikki on paremmin ja fiilis katossa. No ainahan se ei näin mene… Tekee mieli heittää painot hevonkuuseen ja lähteä kiroillen mäkeen potkimaan kiviä. Mietit mielessäs, että ehkä nyt olisi vain se aika luovuttaa ja lähteä ja niinhän se kuuluisikin tehdä. Muttakun se ei ole niin yksinkertaista aina korvien välissä.

Lentopalloa pelalleena ajattelen asiaa hieman monimutkaisemmin. Olen kyllä sitä mieltä, että jos reeni ei kulje tai suju niin siitä on enemmän hallaa kuin hyötyä. Mutta kuitenkin pitää pystyä yrittämään viimeiseen saakka, eikä luovuttaa saa. Niin pitkään tehdään, kun kroppa kestää. Ja kroppa tekee, jos pää kestää.

En oikeastaan muista reenejä, joissa olisin tehnyt jonkun asian puoli valolla. Koska se on asia, joka minua nyppii mua niin paljon. Lenttisaikoina, jos joku ei ottanut reenejä tosissaan vaan tuli sinne vain pyörittelemään peukaloitaan ja vähän läpsyttelemään palloa, kun osa yrittää 100%:sti, sai mun hermokäyräni pongahtamaan sataantuhanteen sekunnissa. Tämä sai minut huonolla fiilikselle, tai oikeastaan surkealle fiilikselle ja niin pahalle tuulelle, että kotiväki sai pelätä nahkojensa puolesta ja mitä mörköjä lennätän suustani seuraavaksi. Se fiilis oli niin toistuvaa mun viimeisillä lentopallo kausillani, että se oli osana syynä miksi halusin lähteä kokeilemaan jotain muuta.

Jos joku asia saa niin surkean fiiliksen, niin silloin pitäisi pitää pieni breikki ja sitten vasta yrittää uudestaan. Lenttiksessähän se ei ole niin yksinkertaista, koska kyseessä on joukkuelaji ja jokaisen panostusta tarvitaan. Ja itse olen aina sitoutunut harjoituksiin niin, että olen järjestänyt ympärillä olevat asiat työt/koulun niin, että ne eivät häiritse reeneihin pääsyäni. Ja noin sen kuuluisi mennä, jos johonkin asiaan oikeasti sitoutuu.

Kun jotain asiaa oikeasti tahtoo tosissaan, niin ajankäyttö on täysin järjestelykysymys. Aina löytää aikaa sille asialla, mitä oikeasti tahtoo tehdä.

Luovuttaminen ei ollut eikä ole vieläkään mun korvien välissä sallittua. Luovuttaminen on jäänyt aivoihini heikkouden merkiksi. Mutta tosiasiahan on, että aina luovuttaminen ei ole heikkoutta vaan tilanteesta riippuen välillä viisasta. Koska heikolla tai huonolla suorituksella, minkä varsin hyvin tiedostaa itsekin, on suora vaikutus henkisesti. Siitä tulee ainakin mulle sellainen olo, että hitto sä oot paska ja luuseri, mitä ees yrität? Joten olisiko parempi vain jättää kesken ja lopettaa, jos siltä oikeasti tuntuu. Jättää se fiilis sinne muhiin, että okei nyt luovutin, katsotaan ensikerralla asiaa uudestaan. Antaa sen reeninälän tunteen kasvaa päivän, kaks tai kolme, mikä itselle hyvältä tuntuu. Koska kyllä se sieltä tulee.

Mulla kävi tossa viime viikolla juurikin näin. Kävin salilla Singaporen reissun jälkeen ja se kerta oli kerta kaikkiaan aivan perseestä. Singaporessa ruokailut ja kuntoilut ei mennyt niin kuin piti. Siellä ruoka maksoi mansikoita ja salille ei päästy. Eli suomenkielellä syötiin huonosti eikä liikunnasta ollut muuta puhetta kuin perus kävelyt ympäriinsä. Huono reeni viikko takana stressasi mieltä ja puntari kutsui, ahdistus heräsi ja salille piti lompsia ja aloittaa taas meininki. Fiilis salilla oli sellainen, että jos nyt pitäisi valita punainen vai sininen pilleri niin olisin varmaan ottanut ne molemmat kitusiini.

Kun lähdin tähän hommaan ja Alona sanoi toimivansa mulle mentaalipuolen valmentajana. Mietin mielessäni, että mihin mä ny sellasta tarvitsen. Oon iha tarpeeksi vahva ja mulla on kyllä tukijoukot kotona ja ystävissä. Mutta kyllä se osottautu nopeammin kuin uskoinkaan vääräksi ajatukseksi. Vaikka kotona avaan yleensä huonon oloni syyn esille hyvinkin nopeasti, niin nyt päätin avata sen myös Alonalle. Onneksi niin, koska se sai mua tajuamaan taas enemmän, että en ole yksin tossa tunne veneessä ja noita ajatuksia tulee vielä varmasti vielä useaan kertaan. Ja vaikka kotona tukijoukot onkin hyvät, niin joskus on helpompi puida asiaa jonkun kanssa, joka tietää lajista ja siihen liittyvistä ajatuksista.

On aivan normaalia, että reenit ei aina kulje ja fiilikset heittelevät. Pitää vain löytää se syy, miksi tätä tekee. Mikä on se syy ja motivaation lähde jatkamaan ja haluamaan. Ja aina on hyvä muistuttaa itseään siitä maalista ja tavoitteesta.

Joskus on iha ok pitää se pieni timeout, jos siltä tuntuu. Ennemmin lopettaa, jos siltä tuntuu ja jatkaa, kun fiilis on kohdillaan. Valmentajan rooli näissä tilanteissa on iso. Se miten hän tai he reagoivat siihen, että jos nyt oikeasti maistuu puulta ja kiinnostaa kuin kilo paskaa, niin sitten se on niin. Myös oma tehtävä on ilmoittaa rohkeasti omista fiiliksistä, eikä pidätellä niitä sisällä. Mielestäni hyvä valmentaja osaa myös kuunnella ja käsitellä näitä henkipuolen asioita, eikä vain ainoastaan ulkoisia fyysisiä asioita.

Lähdettiin Koh Lipen saarelle karkuun kaupunkia ja arkea Sampan, äitin ja hänen ystävän kanssa. Siellä ei ollut mitään saleja tai kokkauspaikkoja, joten päätin ottaa tähän väliin itselle sen timeoutin. Kokeilla eri liikuntamuotoja ja syödä mahdollisimman hyvin. Hyvä niin koska fiilis on taas paljon parempi ja salinälkä kasvussa. On ihana päästä taas jatkamaan reenaamista. Ja pitää kyllä mainita tähän väliin, että mukavan spurtin tuohon reenimotivaation kasvuun antoi nuo meidän upeat Poselandin tytöt erittäinkin onnistuneilla ensimmäisillä kisoillaan, Onnea ja kiitos Reetta Virtanen ja Laura Paavola!! <3

PS. Koh Lipeä ei turhaan kutsuta Thaimaan Malediiviksi, siitä myöhemmin!

-K