Muka supermies?

Jossain vaiheessa vain huomaa, että toistaa itselleen samoja sanoja ja lupauksia. Nyt loppuu se sokerin syöminen, nyt alan tekemään asioita, nyt hommaan sen salikortin, nyt otan itseäni niskasta kiinni, nyt sitä nyt tätä. Ja yhtäkkiä huomaatkin, että olet toistanut tätä samaa itsellesi jo useita päiviä, jopa kuukausia ellei pidempään.

Itselläni on ollut pitkään nyt kierre päällä tästä. En oikeastaan edes muista enää mistä se alkoi. Luultavasti työt veivät mukanaan. Ja sitten vain huomaa hokeneensa itsellensä, että ”heti kun… sitten kun…”, mikä on älyttömän rasittavaa, varsinkin kun sen tiedostaa. Lisäksi, kun sitä sanoo myös läheisimmille. Mikä avuksi vaikka sen asian tiedostaa, mutta silti ei meinaa saada mitään muutosta aikaiseksi?

Itse lähdin miettimään syitä mikä saa itsestäni niin aikaansaamattoman tällä hetkellä vapaa-aikanani. Mitkä asiat voivat vaikuttaa tähän? Mielialat vaihtelevat vuoronperään huikean nyt 100% lasissa elämänmuutoksen ja täys sohvaperunan välillä. MIKSI?

Ensimmäisenä väsymys. Olenko väsynyt? Kyllä. Miksi, mistä se johtuu? Syönkö huonosti, nukunko liian vähän? Teenkö liikaa töitä? Panostanko liikaa töissä, niin että töiden jälkeen ei vain jaksa tehdä yhtään mitään? Kaikki tämä on mahdollista ja totta. Työkierteeni alkoi jo viime vuonna. En ole ihminen, joka osaa sanoa ylitöille ei. Se tuntuu kuin laittaisi rahaa ilotulituksiin, eli täysin hukkaan. Miten ihmeessä voisin olla väsynyt, vaikka työskentelen työpaikassa, jossa kaikki on hyvin, työkaverit ovat huikeita, nautin töihin menosta, eikä aamuisin ärsytä yhtään herätä töihin. Minua kuunnellaan töissä ja olen kaikinpuolin tyytyväinen. Ei tunnu mahdolliselta, että voisin olla töistä uupunut?

Työuupumus voi olla hyvinkin piilevää. Kuuntelin radiosta haastattelun, jossa puhuttiin nimenomaan tästä aiheesta. Hänellä oli myös hyvin samanlainen tilanne töissä. Nautti työstään, teki parhaansa ja vähän enemmän, pyrki täydellisyyteen, työkaverit olivat ihania. Kuitenkin työpäivät alkoivat venymään huomaamattaan, hän ahmi töitä itselleen ja illalla hän oli aivan rättiväsynyt. Stressikäyrä oli huipussaan, vaikka ei tuntunut siltä yhtään. Pienetkin asiat alkoivat tuntua suhteellisen suurilta. Kun kuuntelin sitä, niin tunnistin itseni tästä täysin.

Seuraukset voi olla tälläisellä uupumisella pitkät. Työuupuminen ei parane yössä, eikä välttämättä ”omalla päätöksellä”, että ”et sä nyt ole noin heikko, lopetat vain stressaamisen ja menet sinne salille, alat syömään hyvin ja lenkkeilee ja nauttimaan illoista ja vapaa-ajasta.”  Ei valitettavasti tämä ei aina mene näin.

Lisäksi tämä ei vaikuta vain henkisesti vaan tämä voi vaikuttaa myös fyysisesti, kuten minulla. Sairastan siis haavaista paksusuolen tulehdusta eli koliittia. Tuo reagoi jopa pelottavan nopeasti stressiin, heikkoihin elämäntapoihin, huonoon unirytmiin, ruokarytmiin ja ruoka-aineisiin ja varsinkin stressiin. Ja tajusin tänään, että tulehdustilani on ollut päällä jo yli toista kuukautta. Enkä meinaa saada sitä rauhoittumaan. Ja tietenkin haluaisin, että se rauhoittuisi yössä.

Tilannetta vaikuttaa vielä se, että olen ihminen, joka vaatii itseltään joskus jopa supermiehen suorituksia. En suostu hyväksymään sitä, että en pysty tai jaksa tehdä jotain mitä haluaisin. Mutta kuitenkin, joku ADHD-super kofeiini pilleri voisi olla paikallaa.

Rakastan itseäni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Mutta viikonloppuna kun seisoin peilin edessä, silmäni aukesivat. Olin lihonnut, enkä mitään paria kiloa vaan ihan tarpeeksi sanoakseni itselleni, että mitä helvettiä mulle on tapahtunut.

Haluan tehdä ihan hirveästi kaikkea, toteuttaa unelmani ja saavuttaa asioita. Menestyä töissä, kehittyä urheilussa, mutta kahdessa eri lajissa, rakentaa unelmieni talon, olla terve ja näyttää super hyvältä. Haluaisin olla kaikessa yksinkertaisesti paras.

On outoa todeta itselleen, että salille meno on vaikeaa, koska liikunta on aina ollut lähellä minua ja itsestäänselvyys. Rakastan liikuntaa ja kaikkia sen muotoja ja on ahdistavaa todeta, että olen surkeassa kunnossa. On myös outoa todeta, että selkärankani on täysin katki ruuan suhteen. Rakastan myös terveellisiä, puhtaita ja herkullisia raaka-aineita, ruuanlaittoa. Pidän ruokavaliosta ja sen helppoudesta. Mutta nyt nämäkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Vaikka kuinka päätän, että nyt loppui se herkuttelu, niin ei se tarvitse kun sen Fazerin rasian työpöydälle, niin itsekuri huutelee "thats fine, voit sä yhden ottaa, ei se enää tässä konkurssissa tunnu!" TUNTUU SE! Yksikin merkkaa, kun yrittää päästä eroon tai ei saisi syödä ollenkaan jo terveydellisistä syistä. Mutta mikä saa ihmisestä näin typerän, että uhmaa jopa omaa terveyttä? Sanoppa se.

Radiohaastattelussa kun he puhuivat nimenomaan tästä aiheesta, tajusin sen taas, on ihan ok myöntää joskus olevansa heikko. Aina ei tarvitse olla supermiehen voimissa ja asiat on laitettava vain asia kerralla järjestykseen. Kaikki lähtee omasta päätöksestä ja pienin askelin. Töissä on muistettava se, että vaikka siellä ei tuntuisi siltä, että olisi väsynyt, niin liika on liikaa. On fine sanoa, että en pysty tai en kerkiä.

Vaikeinta on tajuta se raja missä vaiheessa itselle on kuormittunut liikaa asioita. Miten löytää se kultainen keskilinja kaikelle, ettei tarvitsisi huolehtia mistään rajasta. Miten tajuta, että kaikessa ei tarvitse olla paras, eikä kaikkea voi saada ainakaan kerralla. Miten tajuta ja varsinkin hyväksyä se, että kukaan meistä ei ole supermies.

-K