Kadonneen jäljillä

Tässä kun katselen Kadonneen jäljillä -ohjelmaa tv:stä huomaan ajatuksieni kulkeutuvan erääseen elämääni oleellisesti määritelleeseen asiaan. Mä oon todella pitkään tahtonut ja yrittänyt kirjoittaa, tehdä biisin tai muuten kertoa tästä mulle hyvin tärkeästä ja suuresta asiasta. Asiasta, jota mä oon kantanut mukanani sisälläni jo kohta 34 vuotta. Asiasta, joka on varmasti vaikuttanut mun aikuisiän erilaisiin valintoihin ja käytökseen omalla tavallaan paljonkin. Asiasta, josta kaiken järjen mukaan mun olis jo kuulunut päästä yli ja eteenpäin sekä päästää irti, mutta kun ei. Asiasta, jota en monestikaan ole pitänyt coolina tai miehekkäänä ja jota olen paennut ja johon olen samanaikaisesti takertunut, ehkä liikaakin. Mun äiti kuoli syöpään 5 kuukautta mun syntymän jälkeen ja mulla on ikävä mun äitiä.

Kadonneen jaljilla 1
Minun ja äidin ensikohtaaminen Helsingin Naistenklinikalla vuonna 1984.

Rakas äitini

Minun äitini, Annu Lilja Onerva Karvonen (os. Elomo) syntyi 16.6.1944 ja menehtyi 24.10.1984.  Hän oli siis 40-vuotias. Vanhempani olivat olleet yhdessä tuolloin jo suurinpiirtein kymmenen vuotta. Isäni on kertonut, että nähdessään äitini ensimmäistä kertaa hän tiesi, että tuossa kulkee hänen tuleva vaimonsa. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin. Vanhemmistani kasvoi nopeasti parhaat ystävät, romanttinen pariskunta ja lopulta myös aviopari. Minä siirryin myös pieneksi pilkkeeksi isäni silmäkulmaan.

Vanhempieni yhdessäoloa varjosti kuitenkin äitini terveysvaivat. Hänellä oli erilaisia munuais- ja maksavaivoja, joiden vuoksi 70-luvun lääketiede kielsi unelmat ja suunnitelmat yhteisestä lapsesta. Äitini oli jo menettänyt yhden lapsen aikaisemmasta suhteestaan. En tiedä mihin velipuoleni on laskettu haudan lepoon enkä ole koskaan häntä käynyt moikkaamassa, joten voin vain toivoa, että hänkin on nyt paremmassa paikassa.

Onnea ja onnellisuutta ei kaikesta huolimatta vanhempieni suhteesta uupunut. Isäni aikaisemmat kaksi lasta, isoveljeni ja isosiskoni, olivat läsnä, kesämökki ja rantasauna rakentui Saimaan rantaan ja dobermanni Ella ja welsh corgi Dixie pyörivät jaloissa. Äitini ei juuri paljoa asioista stressannut. Jos ei jaksanut kotona kokata, heilahti hän ravintolaan ja kotona pidettiin naapureiden riemuksi isän kanssa tanssiaiset, kun tuli shoppailtua hienot uudet kengät.

Kadonneen jaljilla 2
Kaunis äitini, tyylikkäänä niinkuin aina.

Hakkarainen

Rento, stressitön ja ehkä jopa vähän välinpitämätön luonteeni on äitini peruja. Isän puolelta sukua ja sisaruksiltani on tullut kyllä tutuksi stressigeeni, perunaneniemme ohella. On myös tutun kuullosta, että äitini usein kasasi itselleen epärealistisia odotuksia ja vaatimuksia, ja kun näissä ei onnistuttu, oli hanskat nopeasti naulassa. Vastoinkäymisien ja pettymyksien käsittelemiseksi ja niiden kanssa elämiseksi on perheessämme muodostunut tapa syyttää kaikkea huonoa onnea eräänlaisen pahansuopean hengen tekosiksi. Tämän hengen nimi on Hakkarainen.

Lopulta Hakkarainen tuli ja teki oikean karhunpalveluksen. 80-luvulle saavuttaessa lääketiede oli kehittynyt jo niin pitkälle, että vaikka vieläkään lääkärit eivät suositelleet lapsentekoa, oli se kuitenkin mahdollista. Siirryin siis välittömästi pilkkeestä isäni silmäkulmassa pullaksi äitini uuniin. Raskautta seurattiin hyvin tiiviisti äitini terveysongelmien tähden. Kirurgit sun muut yleislääkärit tahtoivat keskeyttää raskauden varmistaakseen äitini hyvinvoinnin ja kynegologit ja naisten raskausasioihin enemmän erikoistuneet lääkärit taas tahtoivat jatkaa raskautta, jotta minä pelastuisin ja selviäisin hengissä. Lopulta minut otettiin keskosrajalla keisarinleikkauksella ulos heti kun keuhkoni olivat kehittyneet tarpeeksi vahvoiksi. Synnyin ja siirryin keskoskaappiin 16.5.1984, noin kahdeksan aikoihin aamulla. Vaikka mahdollisuudet olivat olemassa, että synnyn vakavasti vammautuneena, tai että raskaus päättyy keskenmenoon tai keskeytykseen, sain kuitenkin syntyä, kasvaa ja kehittyä terveenä. Tästä olen tietenkin syvästi onnellinen ja kiitollinen.

Kadonneen jaljilla 3
Minussa ja äitissäni on mielestäni paljon samaa näköä.

 

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän onnellisesti. Keisarileikkauksessa havaittiin yhtäkkiä jo pitkälle kasvanut ja kehittynyt syöpäkasvain ja äitini siirtyi välittömästi syöpäpotilaiden osastolle. Voin vain kuvitella, miltä vastasyntyneen poikansa näkemistä odottavalle isälle tämän on täytynyt tuntua. Asian kanssa opittiin kuitenkin elämään. Isäni kävi päivittäin minua ja äitiäni katsomassa, ulkoilutti minua läheisessä puistossa ja jopa opetti tuoreita ja nuoria juuri synnyttäneitä äitejä kuinka vauvaa pestään ja niin edespäin. Tragediaan mukauduttiin ja äidin parantumiseksi aivan kaikki tekivät aivan kaikkensa. Lopulta kuitenkin lääkärit kertoivat, että vaikka parhaansa olivat tehneet ja kaikkensa antaneet, äidin eteen ei ollut enää mitään tehtävissä ja äiti päästettiin kotiin. Vaikka kaikkeen muuhun yritettiin keskittyä ja ajatukset viedä kaikkialle muualle, äidin onnellisuus ja hyvinvointi viimeisinä aikoina oli kuitenkin kaikkein tärkeintä. Äidin viimeinen toive oli saada pitää minua sylissään ja toive tietenkin toteutui. Se jäi äidin hyvästeiksi minulle, hänen kuollessaan sen jälkeen isäni käsivarsille Porvoossa, syntymävuoteni Lokakuussa.

Kadonneen jaljilla 4
Äitini täydessä tällingissä hääkuvassaan.

Mammanpoika

Vaikka lopulta sain uuden rakkaan äidin ja velipuolen isäni nykyisestä vaimosta ja hänen pojastaan, olen toisinaan ikävöinyt ja kaivannut sitä perhettä, jota ei koskaan tullutkaan. Minua ja äitiäni on usein kuvailtu hyvin samanlaisiksi. Kaunis äitini tykkäsi hemmotella itseään ja oli toisinaan vähän laiska. Hänellä oli joskus myös hieman tahditon huumorintaju, eikä hän juuri mistään ikinä stressannut tai välttämättä osannut suhtautua asioihin niiden ansaitsemalla kunnioituksella, omistautumisella ja niin edelleen. Vaikka samankaltaisuuksien vuoksi olisimme voineet hyvinkin ottaa lujaa yhteen, oma äiti on aina oma äiti ja sielunsisaruus voi olla vahvuuskin.

Minulla on ollut hyvä lapsuus ja olen onnellinen, mutta olisi kiva tietää ja ymmärtää paremmin, mitä ja millaista se on, kun on ihan oikea oma äiti elämässä mukana. Olen tehnyt mokia ja virheitäni, mutta äitini antoi minulle elämän ja koen olevani sen velkaa, että pyrin elämään sen niin hyvin kuin pystyn. Minun matkani lähti käyntiin tarinasta, joka ei lopulta päättynyt onnellisesti mutta se on minun vastuullani nyt, että oma tarinani päättyy ja minä teen kaikkeni sen eteen. Olen kasvanut kadonneen jäljillä tietäen missä kadonnut on, mutta koskaan häntä löytämättä. Hän on kuitenkin koko tämän ajan asunut minussa. Se on kova jätkä, joka pystyy myöntämään olevansa mammanpoika.

Minä olen elossa kiitos sinun ja minä rakastan sinua, äiti. Lepää rauhassa.

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday