You’ll never walk alone

You’ll never walk alone on alun alkujaan Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II:n showsävelmä vuodelta 1945 ja musikaalista Carousel, mutta myöhemmin vuonna 1963 Gerry and the Pacemakersin coveroima ja Liverpool Football Club:n anthemikseen omima kuuluisa kappale. Jalkapallosesonkina on osuvaa lähteä tällaisesta biisistä myös mun blogissa liikkeelle, vaikka en itse biisistä tämän syvemmin mitään tiedä, enkä jalkapalloa seuraa. Itse biisin sanoma resonoi ympäri maailman lukemattomien jalkapallofanien sydämissä, mutta myös mun. Jokaiselle meistä on äärimmäisen tärkeätä ymmärtää syvällä sisällään ja muistaa kertoa myös läheisille kanssaeläjilleen:

You’ll never walk alone – Sinä et koskaan kävele yksin

Mä olin tänään mun siskonpojan rippijuhlissa Aitolahdessa ja pitkästä aikaa näin mun siskonpojan, mun siskontyttären, mun isosiskon, mun isoveljen ja mun isosiskon miehen. Olin nauttimassa nuoren miehen tärkeän elämänetapin juhlistamisesta mun isän ja äitipuolen kanssa. Sää oli mitä kaunein ja tarjolla oli erittäin hyvää itsevalmistettua burgeria hirvenlihapihvillä, paistetulla fasaaninmunalla ja erilaisin vihanneksin, salaatein ja kastikkein. Kippistelin Pommacilla ja loppuiltapäivän kyytipoikana toimi limpska ja eine tasse kaffee, niinkuin rakkaat lapinpolttajamme sanoisivat. Tapasin myös lukuisia tuttuja siskoni perheen vanhoja ystäviä, vietinhän Aitolahdessa itsekin paljon aikaa, kun olin pieni.

En ole vielä mikään vanha pappa, mutta ehkä pieni huoli nuoria kohtaan nousi kurkkuun, kun siskoni poika esitteli lahjaksi saamaansa Skyteam Monkey-mopoa. Hameväki syttyy varmasti tähän vauhtihirmuun, joten you’ll never ride a moped alone.

Minulla on ehkä hieman petrattavaa siinä, kuinka omistautunut, sitoutunut ja läsnäoleva eno olen näille nuorille siskoni lapsille, mutta mä olen eno kuitenkin. Ja jos tulevaisuudessa tulee hetkiä, että mutsi ja fatsi vain vituttaa, on heillä kuitenkin aina olemassa Jussi-eno, joka rakastaa heitä ja joka varmistaa, että heidän ei tarvitse ikinä kokea kävelevänsä elämissään yksin. We are bound by blood.

Vietin myös viime joulun siskoni perheen luona ja mieleeni jäi pyörimään eräs minulle sanottu lause. Minulle sanottiin minun olevan yksi itsevarmimmista sanojan koskaan tapaamista ihmisistä ja sitä ihmeteltiin suuresti, kun kerroin olevani niin epävarma itsestäni, että jo kärsin siitä. Kuittasin tämän tietenkin vain siten, että sanoja ei minua kovin syvästi tunne, enkä minä ole koskaan epävarmuuksiani avoimesti myöntänyt tai niistä ylipäätään rehellisesti puhunut. Olen pitänyt itse itseäni lähes koko aikuisikäni hyvin vakavasti epävarmana ja huonoitsetuntoisena ihmisenä, mutta en ole asiaa oikeasti todella kohdannut ja käsitellyt, joten en asiaa jäänyt sen koommin miettimään.

 

You'll never walk alone
Minä ja rakkaat vanhempani Aitolahdessa.

Mutta olenko minä sitä todella?

Aikaisemmassa elämässäni mä pakenin ja piilouduin mun näennäisiltä ja todellisilta epävarmuuksiltani alkoholiin, joka taas ruokki masennustani ja ahdistustani vain enemmän. Kierre oli valmis ja kierre kesti vuosia ja vuosia. Tarvitsin todella vakavan loukkaantumisen ja todella kipeästi repivän herätyksen, ennen kuin ymmärsin, että alkoholista oli syntynyt mulle hyvin vakava ongelma. Mä päätin lopettaa alkoholinkäytön ja korjata asiat, koska mun täytyi.

Mun matka alkoi pisteestä, missä mä olin aivo- ja monivammautunut sairaalapotilas ja juuri alkoholismiinsa herännyt köyhä pitkäaikaistyötön. Mun rinnalta oli myös mulle tärkeitä ihmisiä kääntynyt pois. Olin neuvoton ja toivoton. Mä ymmärsin, että muutos parempaan ei tapahdu hetkessä, mutta mä päätin silti muuttaa asiat parempaan päin, koska mun täytyi.

Mä hakeuduin mielenterveysasioissa ammattiapuun ja alkoholista raitistumisen tueksi vertaistukikeskusteluryhmään. Mä palasin opiskelemaan tavoitteellisesti ja treenaamaan toiminnallisesti. Mä seurustelinkin pienen hetken, mutta en ollut vielä kokonaisvaltaisesti lopulta valmis siihen, joten parisuhde päättyi eroon ja seurustelukumppani muuttui pelkäksi ystäväksi. Olin jo tovin ollut matkalla poispäin minulle negatiivisista sosiaalisista ympyröistä, joten viimeistelin kyseisen matkan. Koira olisi ollut aivan mahtava kumppani mun matkalle, mutta en ollut niin suureen vastuuseen vielä valmis, joten hommasin chilikasveja kotiini ikkunalle kasvatettavaksi koiran sijasta. Aloitin myös purkamaan tunteitani ja ajatuksiani sekä ikäänkuin pitämään matkapäiväkirjaa blogini muodossa rehellisesti ja avoimesti. Hakeuduin päämäärätietoisesti töihin alalle ja urasuunnalle, joka tuntui musta eniten omalta.

Kaikissa näissä mulla on selkeät tavoitteet ja päämäärät, joista olen jo todella monta saavuttanutkin. Tiettyjä tavoitteita saavutettuani, en kuitenkaan ole laittanut jalkojani pöydälle, vaan ruvennut oppimaan, kasvamaan ja kehittymään eri tilaisuuksieni ja mahdollisuuksieni parissa niin paljon kuin vain pystyn ja voin. Olen omistautunut ja sitoutunut tekemään töitä sekä laittanut itseäni likoon ja monessa asiassa olenkin jo asiaan kuuluvaa tunnustusta tuntuvasti saanutkin. Minua on työympyröissäni kehoitettu olemaan rohkeasti ylpeämpi siitä, mitä osaan ja mitä olen saanut aikaiseksi, kun katseeni suuntautuminen kengänkärkiini on huomattu ja todettu turhaksi.

Herää väkisinkin kysymys, että olisiko tämän kaiken pystynyt saavuttamaan oikeasti epävarma, huonoitsetuntoinen ja heikko ihminen? Mielestäni ei. On tärkeätä sanoa you’ll never walk alone myös itse itselleen.

 

You'll never walk alone
Minä ja rakas isosiskoni Aitolahdessa.

Mä kävelen ihmisten rinnalla

Taisteltuani ja punnerrettuani itse itseni ja elämäni takaisin pystyyn lähtöpisteestäni, minulle on herännyt myös aika vahva tarve auttaa, tukea, neuvoa, palvella ja pyrkiä ymmärtämään myös muita vaikeiden asioiden kanssa elämissään taistelevia ihmisiä sekä kuunnella ja olla läsnä. Edes jollain pienellä tavalla. Ja aika vahva ymmärrys myös siitä, että mulla on kykyjä ja lahjoja siihen. Mä en missään nimessä ole millään tavalla ylimielinen, arrogantti tai pompöösi, vaan enemmänkin vain omanarvontuntoinen ja nöyrä.

Mua on auttanut ja tukenut lukemattoman moni ihminen mun matkalla, joko vierailemalla mun luona sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa, tai sitten ihan vain kuuntelemalla, ymmärtämällä ja olemalla läsnä, kun mä oon halunnut asioista puhua. Ja koska mun matka ei vielä ole missään muodossa valmis, mun rinnalla on edelleen ihmisiä, keiden panos ja input on mulle hurjan tärkeätä ja mä olen onnellinen siitä. Rakastavan ja tukevan perheen ja lähisuvun vuoksi mä en ole joutunut kävelemään oikeasti yksin elämässäni kertaakaan 34 vuoteen. Mun mielestä mun täytyy maksaa universumille edes pieni osa siitä takaisin, edes yrittämällä tukea ja olla rinnalla, kun esimerkiksi tuttavapiirissäni jossain kärsitään. Se on vähintä, mitä mä voin tehdä.

Minulla onkin lähipiirissäni ja tuttavapiirissäni useita ihmisiä, jotka ovat todella ikävissä tilanteissa elämissään tällä hetkellä. En tietenkään pysty aivan jokaista ihmistä auttamaan tai kykene edes samaistumaan ja ymmärtämään aivan jokaisen ihmisen vaikeita yksilöllisiä koitoksia, mutta joskus jo se auttaa, että on there for someone. Ja jos mä pystyn auttamaan edes olemalla turvallinen olkapää ja korvapari jollekin tai jakamalla jotain edes pientä ymmärtämystä ja käsitystä jostain, joka tuo lohtua ja rohkaisua jollekin omalla kuoppaisella tiellään, koen onnistuneeni.

Koen pystyväni sanomaan, että you’ll never walk alone.

You'll never walk alone
Minä ja rakas isoveljeni Aitolahdessa.
1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday