Alive Art, part 2

Hetken ihmeteltyäni maalipurkista lähteviä jalanjälkiä havahdun kun joku koputtaa olalleni. Selkäpiitäni karmii ja käännyn hitaasti sivellin samalla maalia lattialle tiputellen. Jokainen tippa muuttuu jalanjäljeksi aina tippuessaan. Käännyn ja edessäni seisoo hahmo.

Hahmo on kaunis tyttö. Hän on suoraa maalauksestani jonka juuri sain valmiiksi. Hänellä on upeat luonnonvalkoiset hiukset jotka hulmuavat pitkin varastoa ja pitkä yöpaita joka maalaamani tavoin valuu vähän myös lattiaa pitkin. Se on elävä, maalini oikeasti hengittää edessäni.

Heitän siveltimen takavasemmalle ja menen tytön lähelle, kokeilen hiuksia ja naamaa, ne ovat oikeasti tässä. Tyttö naurahtaa ja heittää kuivan ”ota ihmeessä kuva, se kestää kauemmin” läpän ja jään suu hymyssä ihmettelemään kuinka hänellä on yhtä huono huumorintajukin kuin minulla.

Kuka olet? Kysyn tytöltä. Hän kävelee maalauksen viereen jättäen jälkeensä taas liudan jalanjälkiä. ”Kyllähän sinä tiedät, sinähän minut teit.” ja osoittaa maalausta, jossa hän ennen oli. Raavin päätäni ja sekaisia hiuksiani kuin mikäkin hullu tiedemies. Oloni on epäileväinen ja uskomaton, silti niin utelias.

Nn

Kaivan käsikirjan esiin äitini vanhasta maaliarkusta ja tankkaan kaiken tiedon mitä ennen taruksi luulin. Ohjeissa mainitaan että arkun pohjalta löytyy myös korjaus- ja poistomaali. Näiden avulla voi elävän maalin poistaa pinnalta kun pinnalta.

Juttelemme tytön kanssa hetken ja korjailen joitain kohtia jotta hän on täydellinen. Silmät, suu, poskia vähän vielä. Nyt olet niin hyvä kun voit olla. Miten käytös, miten luonne, mistä ne tulevat ja kuinka ne maalataan? Tyttö ei osaa vastata kaikkiin kysymyksiini ja jatkamme juttelua yön tunneille asti. Tutustuen ja naureskellen.

Kuva

Kuluu viikkoja ja tyttö elää varastossa. Hänen tarpeensa ovat normaalin ihmisen tarpeet. Ruokaa, vessaa ja ulkoilua. Hänet olisi pakko uskaltaa ottaa mukaan ulos. Käyn päivittäin häntä katsomassa ja tuntuu että olisimme tunteneet jo vuosia kaiken keskustelujen perusteella. Kaivan vanhemmiltani vanhoja vaatteitani ja tuon ne tytölle.

Lähdemme ulos lähipuistoon, käymme kaupassa ja luonnossa. Tyttö ihmettelee silmät pyöreinä naapurin koiraa ja vastaan tulevia ihmisiä. Hän matkii niitä ja opiskelee kuin pieni tietokone imien kaiken mahdollisen tiedon. Kävellessämme tyttö puhua pälpättää koirista ja yhtäkkiä hänen äänensä katoaa. Katson häntä ihmetellen ja kysyn kuuleeko hän minua. Hän ei reagoi mitenkään vaan suun liikkeistä päätellen höpisee edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Palaamme varastolle ja kaivan ohjekirjan taas esiin tutkiakseni onko siellä mitään tietoja mistä moinen johtuisi. Ohjekirjan takana lukee pienellä tekstillä: ”Käytä vain tätä maalia maalaukseen jonka haluat herättää eloon. Muiden maalien käyttö voi sekoittaa järjestelmän.” Voi helvetti. Minähän suurimman osan maalauksesta tein normaalilla toisella maalilla, lopuksi vasta viimeistelin elävällä.

Kynä

Tyttö kysyy mikä hätänä ja katson hänen kasvojaan jotka valuvat toiselta puolelta alas kuin Dalin kellot. Hän ei pysy kasassa korjauksista huolimatta. Katson poistomaalia joka tässä tapauksessa on varmaan pakollinen seuraava askel. Olen surullinen ja en haluaisi poistaa tyttöä, hän on ystäväni.

Muutaman päivän mietittyäni palaan varastoon, tytöstä on jäljellä enää kuori entiseen verrattuna. Ei ole enää hulmuavia luonnonvaaleita hiuksia, ei yöpaitaa. Alaston nuori nainen istuu varaston lattialla. Hän on kasvanut ja kehittynyt naiseksi, mutta maali alkaa rapistua ja valua pois. Tälle on tehtävä loppu.

Haen poistomaalin arkusta, otan siveltimen käteeni ja kastan sen purkkiin. Ottaessani sen pois tiputan maalia vahingossa omalle kädelleni. Juuri kun olen pyyhkimässä jälkeä pois huomaan kuinka käteni alkaa kadota maalin jäljestä pikkuhiljaa edeten käsivarteen, olkapäähän ja rintakehään.

Maalaamani nainen katselee ja kummastelee mitä minulle tapahtuu. Nostan käteni joita ei enää ole ja yritän kävellä ilman jalkojani. Ryömin arkun luo ja näen pohjalla pienen lapun. Siinä on äitini käsialalla: ”ensimmäinen elävämaalaus: Tytär.” Samalla hetkellä tunnen kuinka maali valtaa silmäni, kasvoni, sieluni. Olen mennyttä.

Herään jossain mitä ei ole. Ilmassa ei enää leijaile maalin tuoksu eikä tunnu lumen viileys. Äitini ojentaa käteeni päiväkirjan, selaan sivuja ja se kertoo elämästäni. Olen maalia kokonaan maalia, taidetta. Olen jollain tavalla aistinut sen, silti millään tavalla mitään tietämättä.

Äiti kävelee luokseni ja halaa minua samalla sanoen vihdoin olemme yhdessä. Ilman siveltimiä välissämme tai taidetta huokosissamme. Olemme vain Me.

Hyvää Joulua kaikille!! ☃️☃️

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday