Evolution Backflip, part 2.

Yritän puhua mutta en enää osaa. Ajatukseni karkailevat ja ovat hukassa. Lähden rystyset kipeinä kyyryssä ulos ovesta huomaten naapuruston ihmisten tekevän samoin. Kaikki ovat karvaisia kyyryselkiä jotka pitävät outoja ääniä eikä kukaan osaa kommunikoida tai liikkua normaalisti. Kaikkien talot ovat suureksi osaksi lahonneet, luonto ja viherkasvusto on ottanut vallan ja asfaltti näyttää enemmänkin viidakolta kun tieltä.

Me olemme kuin apinoita. Fossiili-eläinten äänet kuuluvat taustalla ja näen ensimmäistä kertaa kuinka suuria ne ovat. Dinosaurukset. Apinat. Historia. Kaikki alkaa loksahtaa paikalleen ja ymmärrän että evoluutio on alkanut alusta. Kuinka monta kertaa tämä on jo tapahtunut? Monta kertaa olemme jo pilanneet itsemme ja kaiken mitä varten kehitymme? En enää pysty ajattelemaan selkeästi, päätäni särkee ja alan lyömään käsiäni yhteen. Hypin muiden lailla metsään etsimään elämää. Paljon puita ja niiden lehtiä.

Havahdun kaivamassa tikulla multaa metsässä luolan edessä ja aivoissani pyörii vielä muutama ajatus. Miten tämä kierre lopetetaan? Kuinka maailma pelastetaan netiltä ja sen aiheuttamalta sukupuutolta? Yritän keskittyä ja kiven murikalla piirrän luolan seinämään piirustukset jos joku joskus löytää, ymmärtää ja oppii, toisinkuin me. Päätäni särkee taas ja palaan kaivamaan multaa ajankulukseni. En muista enää mitä tein, mutta nyt löysin herkullisen lehden. Nam.

Kuluu kuukausia, vuosia ja vuosituhansia. Uusi aikakausi toisensa perään. Tulevaisuus on taas ovella ja ihmiset alkavat keksiä sähköä, autoja, televisioita, puhelimia. Muuan keksijä kehittelee kotikellarissaan ensimmäistä tietokoneen tapaista laitetta. Hän on mukana muinaisajan fossiilien etsintäpartiossa. Puhelin soi iltamyöhään hänen ollessa työpajallaan ja kuultuaan uutiset lähtee hän heti löytöpaikalle.

Löytöpaikka on iso luola. Etsinnät ovat tuottaneet tulosta ja luola kuhisee tutkijoita ja kaikki tuhertaa siveltimiensä kanssa fossiilien ympärillä. Keksijä kävelee luolan suulle jossa hiekka pöllyää niin ettei eteensä näe. Pölyn hälvetessä huomaa hän seinässä kuluneita piirroskuvia.

Hän pyyhkii niistä pölyt päältä ja ihmetellen huomaa piirroksessa olevan ihmisiä, johtoja, tietokoneita ja teknologiaa. Kaikista kuvista voi aistia vaaran ja kuoleman. Keksijä ymmärtää että asiat eivät ole sitä miltä näyttävät. Hän vilkuilee äkkiä ympärilleen, kukaan muu tutkija ei piirroksia huomannut suhatessaan fossiilien parissa.

Hän yrittää kaikinvoimin pyyhkiä niitä pois mutta ne ovat ja pysyvät. Hän löytää kivenmurikan jolla raaputtaa seinää niin kauan että kuvasta ei saa enää selvää. Hiljaa hiipien hän lähtee takaisin kotiin ja suuntaa äkkiä takaisin kellariin. Hengästyneenä katselee hän tietokonetta ja sen virtapiuhoja jotka käärmeen lailla luikertelee pitkin pirttiä.

Hän istuu alas ja ottaa ison putken jolla lyö tietokoneen palasiksi. Savuavan koneen edessä hän hymyilee leveästi, pyyhkii huurussa olevat silmälasinsa paitaansa ja aloittaa projektin. Koko illan hän rakentaa ja kokoaa uutta älyttömän kokoista laitetta. Se on suurempi kuin mikään keksitty laite ja kirkkaampi kuin mikään valo.

Kello lyö 5.00 aamuyöllä ja keksijä hiestä märkänä huutaa: ”Nyt se on valmis!” Hän pyllähtää maahan ilosta ja tirauttaa kyyneleen voitosta. Keksijä keksi jotain paljon tärkeämpää kun tietokone ja sen pelit ja yhteydet. Jotain mikä oikeasti vie meitä eteenpäin ja saa hyvää aikaan. Hän kehitti koneen joka lähettää eräänlaisen signaalin ihmisten mieleen joka päivä.

Se on signaali joka pitää mielessä tärkeitä asioita. Läheisyyden, kommunikoinnin, läsnäolon ja kanssakäymisen. Mitä kaikkea saammekaan aikaiseksi yhdessä ja lähellä, kun mitä saimme kaukana ja yksin. Signaalissa on myös pieni lisätoiminto. Se estää ihmisiä rakentamasta tietokonetta enää koskaan. Evoluutio alkaa kulkemaan oikeaan suuntaan ja ihmisillä on vielä toivoa.

Keksijä lähtee uudestaan fossiilikaivauksille mistä kaikki sai alkunsa. Siellä on hiiren hiljaista ja pöly leijuu vielä ilmassa kun muut lähtivät sutiensa kanssa aiemmin kotiin. Hän huomaa luolan luona maassa erään fossiilin joka näyttää ihmisapinalta. Se olen minä.

Vuosia sähköttyneet aivoni toimivat vieläkin. Sudin avulla hän sutii naamani puhtaaksi hiekasta ja katselee minua ihmeissään ja huomaa käteeni muumioituneen kuluneen kivenmurikan. Hän ottaa kiven käteensä ja kysyy: ”Sinäkö ne kuvat piirsit?”

Pudistelen loput hiekat yltäni pois ja yskäisen pölypilven nenäni eteen. Katson fossiilisilla silmän paikoillani keksijää samalla sanoen: ”Sinä teit sen! Pelastit evoluution ja ihmislajin kehityksen, Kiitos!”

Apinanraivolla kohti ensi viikkoa! Hyvää sunnuntaita 🙈🙉🙈

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday