Fly me away

Kiiiiitooos! Huudan taputtavalle yleisölle ja poistun takahuoneeseen hiukset hulmuten, illan show on ohi ja kaikki meni taas hyvin. Istun takahuoneeseen väsyneenä ja otan irtoripset, peruukin ja kiristävät vaatteet pois. Pesen naamani lämpimällä vedellä niin monta kertaa kunnes viimeinenkin mascara on silmäkulmastani irronnut lavuaarin syövereihin. Se päivä oli sitten siinä! Kerään peruukkini voimakkaine hajuvedentuoksuineen, glitterin kastelemat suuren suuret tekoripseni jotka olivat liimaantuneet pöytään.

Astun takahuoneesta ulos hämyiselle kujalle, jossa rotat ja roskapussit taistelevat nurkkapaikoista ja kodittomat keittelevät kahvia rikkinäinen sukka suodatinpussinaan.  Kukaan meistä ei ole käyttänyt etuovea enää sen päivän jälkeen kun Kaupungin Herra alkoi päivystämään joka ilta limusiininsa kanssa oven edessä herjoja ja kanamunia vuorotellen heitellen. Hän on aina vihannut kaikkea mikä on erilaista kun hän, Herran motto lukee joka päivä kaupunki uutisten etusivulla: “Ihminen on ihminen vain silloin kun sovit muottiin ja muotin valajana toimin Minä!”

Kävelen rottia väistellen autolleni, jossa odottaa epämiellyttävä yllätys. Ikkuna on rikottu sisään heitetyllä kivellä, johon on sidottu paperilappu. Huokaisen syvään ja heitän esiintymistavarani takapenkille, menen etupenkille istumaan ja nappaan kiven, irroitan lapun jossa lukee viesti: “vielä joku päivä sinut tiputetaan ja korkealta, toivottavasti osaat lentää!”.

Ilkeys tunki läpi rintakehäni, repien matkalla osan keuhkoistani aiheuttaen hengenahdistusta, osan sydämestäni josta seurasi vihaa ja surua. Hetken tuijotan viestiä ja mietin kuinka vaikeata voikaan olla sitä mitä haluaa, sitä mihin minut on tehty, sitä mistä minä iloitsen. Tungen lapun taskuuni ja havahdun, kun pieni tuulenpuuska iskee viimeisetkin lasinsirpaleet syliini. Nostan katseeni ja kulman takana hihittelee tuttu hahmo, suoraan rikki heitetystä tuulilasin reiästä näen Herran ja hänen vittumaisen virneen.

Lähden ajamaan ja jätän tilanteen taakseni koska en muutakaan voi, Herrahan on kaupungin valtuusto, poliisi ja tuomioistuin. Minun saumani voittaa tässä asiassa on yhtä pieni kun lasisirpale joka porautu juuri kankkuuni, ai saakeli! Korjaan asentoani ja samalla huomaan jotain omituista edessäni, nuori tyttö kävelee yöpaidassa sillalla josta itse juuri ajan yli. Tyttö näyttää todella surulliselta ja poskia peittää mustelmat ja mascarat.

Pysäytän auton ja huudan tuulilasissa ammottavasta aukosta onko kaikki kunnossa, tyttö ei edes vilkaise minua vaan kääntyy sivulle ja kiipeää sillan reunalle hypätäkseen alas tuntemattomaan. Ryntään autosta ulos sirpaleet lennellen ympäri katua ja juoksen tytön luokse. Rauhallisesti kysyn hänen kiikkuessaan paljain varpain reunalla tuulen mukana heiluen: “mikä hätänä? Kerro niin voin auttaa, mikään asia ei ole sen arvoinen että sinun tarvitsee tätä tehdä.”

Toinen auto ilmestyy taakseni, se on tuttu limusiini. Kaupungin Herra avaa oven ja huutaa karjuen:  “Elena, älä hyppää! Isä tarvitsee sinua!”. Samalla sytyttäessään sikaria huomaa hän minut, sikari tippuu hänen suustaan ja hän huutaa: “onko tuo sinun ystäväsi?! Hah, tervemenoa sitten ja ota tuo otus mukaasi!”.

Elena kääntyy meihin päin tuijottaa tyhjin katsein ja verestävin silmin suoraan isäänsä ja alkaa kaatumaan taaksepäin alas sillalta kädet levittäen. Samalla sekunnilla otan isot juoksuaskeleet reunaa kohden, hyppään hänen peräänsä alas samalla tarraten hänen heikosta ja hauraasta vartalostaan kiinni.

Elena avaa silmänsä nähden kaupungin allaan korkealta taivaalta. Hän on edelleen sylissäni ja kysyy “olenko taivaassa?”. Vastaan hymähtäen “Ehei, ei me vielä tästä kurjasta maailmasta eroon päästä, minä osaan vaan oikeasti lentää ja sinulla on liikaa rohkeutta.” Liitelemme katolle, jossa odottaa iso joukko muita ihmisiä katsoen hieman vihaisesti minua.

“Kuka hän on ja miksi toi hänet tänne? Tiedät ettei tästä voi kertoa kenellekään!” Paasaa pippurinen nainen, jonka pienen pienet siivet räpyttelevät selässä ja hän hypähtelee katon tasolta ilmaan hieman hermostuneena. Selitän tilanteen ja Elena osoittaa taloa missä näkyy iso kultainen H- kirjain katolla. “Tuo hullu on minun Isäni, aina olin liian erikoinen, outo, en sovi muottiin ja olen surkea, en aio enää ikinä palata sinne!”

Kaikki katsoo toisiaan ja tulos on selvä, Elena on nyt yksi meistä. Yhdessä keräännymme katon reunalle, varpaat yli laidan heiluen ja Elenan uudet läpinäkyvät siivet räpsyen. “Nyt on aika nauttia ja päästää menneisyydestä irti, ikinä ei enää sinun tarvitse kokea mitä olet kokenut, enää kukaan ei sinua satuta!”

Kaivan taskustani tutun lapun, jossa lukee: “vielä joku päivä sinut tiputetaan ja korkealta, toivottavasti osaat lentää!” Hah, todellakin osaan. Heitän lapun kauas tuulen mukaan, se liitää lintujen ja puunlehtien mukana kaukaisuuteen. Otan Elenaa kädestä kiinni ja hyppäämme ilmaan hymyillen, liitäen ja kiitäen läpi kauniin sinisen taivaan.

 

Hyvää Juhannusta kaikille ja älkää lentäkö nuotioon!

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday