Foggy Future – Part 1

Avaan raskaan ulko-oven koko kropallani työntäen. Se natisee ja nykii auetessaan kun suuri kirkon ovi. Auringonvalo yrittää puskea tummien suojalasieni läpi keinolla millä hyvänsä ja nostan käteni kasvojeni eteen. Pääsisikö tuosta välistä tai tästä raosta. Kyyneliä valuvat silmäni ovat turvassa kylmältä tuulelta ja ohuelta lumipyryltä, jotka ulkona villitsee.

Kävelen muutaman askeleen päässä olevaan apteekkiin sisään, otan jonotuslapun ja istun odottamaan vuoroani. Näen sumuisesti kuinka ihmiset tuijottavat ja tarkastelevat olemustani. Missä tuon sokean kävelykeppi on ja auttakaa joku se ovista sisään. Todellisuushan on jotain paljon kirkkaampaa ja tarkempaa, jotain elämääni mullistavaa.

Silmieni laserleikkaus on nyt ohi ja antibioottitipat ovat odotusnumeron päässä. Apteekissa aika tuntuu pysähtyneen ja sekunnit vaihtuvat minuuteiksi, minuutit tunneiksi. Kirvely ja polte silmissäni pahenee aina räpytellessä, mutta räpyttelen. Silmät sulkiessa tunnen miljoona roskaa luomieni alla, silti ne suljen. “SATAKAKSIKYMMENTÄKOLME!” Huutaa kimeä ääni tiskiltä pelästyttäen koko odottavan apteekki-kansan ja  herättäen samalla ovella nuokkuvan vartijan. Sehän on minun numeroni.

Laahustan tiskille sumuisin katsein ja tervehdin vanhaa rouvaa joka tiskin takana minulle hymyilee. Hän tarkastelee reseptini ja hakee lääkkeeni. Kimeä ääni lukee tuoteselosteet ja nakkaa kouraani kasan silmätippoja ja kuitin. Kiitän ja noustessani penkiltä vetäisee Rouva vielä minua hihasta. Hän kuiskaa ja samalla ojentaa käteeni pienen pullon: “Psst! Tässä vielä yksi lääke, sitä ei tarvitse laittaa kuin kerran ja tulevaisuus avautuu edessäsi.”

Naurahdan ääneen tilanteen koomisuudelle mutta Rouvaa ei naurata ja hän hyssyttelee minut tieheni tiskiltään. Laitan pullon taskuuni ja kävelen ulos vartijan ohi joka kuorsaa oven vieressä tarmokkaasti askelieni tahtiin. Lumipyry ja tuuli ovat edelleen läsnä ja selviydyn juuri ja juuri kotiini lämpimään.

Dff

Silmäni alkavat tuntua vihdoin normaalilta mutta näköni on edelleen sumuinen. Olohuoneeni on utuinen ja makuuhuoneen valo näyttää samealta. Kaivan taskustani esiin tipat jotka heitän silmiini, lääkkeet jotka imen kurkkuuni. Samalla lattialle kolahtaa joku pieni esine.

Sumun keskeltä nostan sormien väliin pienen esineen, se on apteekin Rouvan antama pieni pullo. Kyllästyneenä sumuiseen uuteen maailmaani siristän pullon tekstin jossa lukee: ”Yksi tippa molempiin silmiin, määrää ei saa missään nimessä ylittää.” Selvä, sitten mennään.

Avaan pullon vessassa ja laitan tipat silmiini, räpytän silmiäni muutaman kerran ja kuin taikasauvan heilautuksesta koko kylpyhuoneeni kiiltää yksityiskohtia ja on kirkas kuin taivaanvalo. Ihanaa, vihdoin näen kunnolla ja sumu on poissa!

Finger

Aamu koittaa ja uudet silmäni aukeavat iloisena ja virkeinä uuteen elämäänsä. Juoksen ulos kun uudestaan syntynyt, venyttelen levänneen rankani, hengitän raikasta ilmaa ja lähden juoksemaan pitkin lumen peittämiä metsän polkuja.

Vastaani hölkkäilee nuori pariskunta hymyt kasvoillaan. Hymyilen ja katson naista suoraan silmiin, yhtäkkiä päässäni välähtää ja näen kuinka vastaantullut nainen on vastasyntynyt lapsi sylissään. Mies tulee naisen viereen ja nostaa kätensä lapsen päälle turvaten kaiken. Hymyillen koko perhe nostaa katseensa suoraan minuun ja tuijottavat.

Välähdän takaisin polulle kaatuen lumipenkkaan hiutaleet lennellen. Mitä juuri tapahtui? Miksi näin pariskunnasta näyn, kuinka se on mahdollista ja oliko se tulevaisuus? Kysymyksiä on päässäni miljoona. Kävelen kotiin hengästyneenä ja pelästyneenä, kotiovellani odottaa naapurin koira häntää heilutellen. Kyykistyen silitän koiraa joka katsoo kuuliaisena suoraan silmiini ja suuri välähdys alkaa.

Näen koiran istumassa haudan vieressä sama kuuliainen katse silmissään. Surullinen, mutta niin kuuliainen. Hiljaisesti hän kääntää katseensa minuun ja ulvoo. Ulvoo kuin Susi kutsuen perhettä luokseen. Välähdän takaisin ja ulko-ovi käy. Ulos astuu todella vanha mies kävelykepin kanssa yrittäen selvitä portaat alas kaatumatta.

”Kiitos kun pidit Murrelle seuraa. Hän meinasi varmaan jo kyllästyä kun minulla aina kestää.” Autan miehen portaista alas ja kaksikko lähti yhdessä hitaasti mutta varmasti lenkille suoraan aurinkoon päin. Katsellessani heidän varjojaan pieni kyynel valuu uudesta silmästäni pitkin kylmää poskeani. Huomaan mistä on nyt kyse, mutta en ymmärrä. Käsitän, mutta en osaa käsitellä.

To Be Continued…

☀️

Hyvää Sunnuntaita kaikille!

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday