Forever Child

”Ota kiinni jos saat!” Huudan ystävälleni Leilalle joka jahtaa minua pitkin metsänreunaa koivujen ja mäntyjen poukkoillessa edessämme. Lenkkarit tömisten pitkin sammaleista polkua juoksen karkuun kuin viimeistä päivää. Polun reunoja pitkin kasvaa kauniit kukat ja auringonsäteillä tanssivat sienet. ”Sainpas!” Huutaa Leila ja kaadumme molemmat pitkin pituuttamme neulaset lennellen ympäriinsä. Yksi niistä lentää todella vanhan miehen jalalle joka seisoo edessämme. Hän ottaa neulasen ja kysyy selkä kyyryssä olemmeko nähneet pelleä missään? Pudistamme päätämme hieman hämmentyneenä ja nousemme äkkiä pois.

Koulussa ja kylällä on jo pitkään varoiteltu kodittomista vanhuksista jotka vuosia sitten vain ilmestyivät jostain istumaan metsän reunalle kyselemään hulluja kysymyksiä ohikulkijoilta ja kuvittelevat olevansa lapsia. Muistisairaiksi epäiltyjä vanhuksia on yritetty monesti viedä hoitoon väkisin mutta he katoavat aina kun apua yritetään heille tuoda.

Päästyämme vanhuksesta eroon jatkamme pelejä. ”Voittaja on se ketä ei löydetä, lasken kymmeneen!” Huudan ja suljen silmäni asettaen samalla maan värjäämät käteni niiden eteen. YKSI! Kuulen kuinka nauru kantautuu kauemmaksi ja pienet askeleen katoavat metsän uumeniin. VIISI! Tuulen humina alkaa kuulua kovempaa ja hiukseni hakkaa silmien päällä olevia käsiäni kuin raipat. KYMMENEN, TÄÄLTÄ TULLAAN!

Avaan silmäni ja huomaan jotain muuttuneen. Ei ole enää tuulta eikä metsän tuoksua. Edessäni näkyy suuren suuri punainen teltta jonka vieressä seisoo pelle. Pelle kuiskii itsekseen: ”ikuisesti itkuinen, ikuinen on itkun enne. Ikuisesti itkuinen, ikuinen…” Ja samalla painelee vuorotellen vinkuvaa nenäänsä ja vettä roiskivaa rintakukkaansa ja heiluu kuin heinämies. Vain pellen kuiskaus kuuluu on muuten ihan hiiren hiljaista. Kävelen teltan luokse ja kysyn mistä tämä kaikki ilmestyi, ääntäni ei kuitenkaan kuulu.

Pelle nappaa kädestäni kiinni ja samalla sekunnilla kun hänen pitkät ja likaiset kyntensä painautuu ihooni alkaa hirveä meteli. Kova tuuli palaa ja kaikki äänet kuuluvat tuhatkertaisena. Lasten nauru, pellen kikatus ja sirkuksen musiikki.  Popcornien rasvainen henkäys tunkee nenääni ja pelle ottaa esiin rannekkeen ja asettaa sen pieneen käteeni. Ranneke on tulipunainen ja käännän sitä nähdäkseni siinä lukevan tekstin: ”Forever Child.”

Pelle huutaa kovaan narisevan ääneen: ”TERVETULOA Ikuiset lapseni! Nyt teidän pitää muistaa vain ja ainoastaan yksi asia, pienen pieni asia. Älä koskaan kerro tästä kenellekään tai pellenkirous sinut periköön!” Kävelen sisään telttaan ja mitä lähemmäksi astun sitä raskaampaa jalka on maasta nostaa. Tahmainen lattia imee kenkiäni vuoronperään syvemmälle ja syvemmälle. Tulee täysin pimeää ja äänet taas katoavat.

Herään herätyskelloni pirinään niinkuin joka koulu aamu. Aamu? Mihin eilinen ilta katosi. Ainiin ja se pelle! Heitän peiton päältäni nopeammin kuin minään aamuna ja katson käteeni, siinä se on. Ranneke toisessa ja pellen kädenjälki toisessa. Se ei ollut vaan unta! Herätyskelloni pirisee taustalla kun puen tuulispäänä vaatteita niskaani. Äiti juoksee portaita ylös huutaen: ”Nyt perkele ylös sieltä! Joka aamu sama juttu, ei tästä tule mit…” Ja astuu huoneeseeni katsoen silmät lautasina pukemistani ja veikeätä hymyäni. ”Jaahas… no kerrankin! Puuro on jo valmiina!”

Aamupalan jälkeen juoksen suoraan takaisin metsään katsomaan onko teltta ja pelle paikoillaan, tyhjää täynnä. Ei jälkeäkään. Hämmentyneenä kävelen kouluun ja luokassa näänkin ystäväni jotka eilen oli mukanani. Olivatko hekin nähneet pellen ja mitä hän sanoi heille? Välitunnilla otan porukan kasaan ja nostan kissan pöydälle.

”No, näittekö te sen?” Kaikki nyökkäävät. ”Sanoiko se teillekin ettei saa kertoa kellekään? Että se olisi ainoa sääntö?” Kaikki nyökkäävät, paitsi Leila. Leila menee punaiseksi ja vaikeaksi ja paljastaa meille kertoneensa vahingossa jo asiasta parille ystävälleen.

Ei hemmetti mitä nyt sitten tapahtuu. Leila alkaa itkeä kun muut sättivät häntä ja pelkäävät että nyt meidän kaikkien käy huonosti. Koulupäivä jatkuu normaaliin tapaan ja kuuntelen opettajaa väsyneenä nojaten käteeni. Vilkaisen rannekellostani aikaa ja katselen taas punaista ranneketta jonka pelleltä sain, pyöritän sen ympäri ja huomaan siinä olevan uutta tekstiä jota en aiemmin huomannut.

Rannekkeessa lukee: ”Katso reppuun.” Pelästyn ja piilotan rannekkeen toisella kädelläni samalla kaivaen repun selkänojalta syliini. Avaan vetoketjun hiljalleen ja kurkkaan sisään. Siellä näkyy pellen rintakukka. Pelästyn ja katson ystäviäni joilla kaikilla on ilmestynyt pellen nenät kasvoilleen. Yritän viittoa heille että mitä ihmettä teillä on naamassa, kukaan ei kuitenkaan tunnu huomaavat tai tuntevan nenää millään tavalla. Yksi kuitenkin eroaa muista, se on Leila.

Leilalla ei ole nenää eikä rintakukkaa. Hän näyttää kuitenkin huonovointiselta ja juoksee yhtäkkiä vessaan. Karkaan salaa hänen peräänsä ja juoksen vessan ovelle jonka hän jätti raolleen. Avaan oven ja kysyn onko hän kunnossa. Leila kääntyy ja kysyy miksi hänen kätensä näyttävät vanhan ihmisen käsiltä ja hän ei oikein muista kuka on.

Katson hänen kasvojaan jotka ovat ryppyiset ja vanhat, hiukset ovat harmaanhopeat ja silmät kuultavat menetettyä aikaa. Pellen kirous on tulossa toteen. Tunnen itsekin kuinka keuhkoni hengittävät vuosien ilman sekunneissa, ihoni venyy ja valuu painovoiman mukana kokoajan alemmas. Pääni tuntuu puhkeavan vuosien käsiteltävistä asioista ja elämästä. Juoksemme ulos koulusta syvälle metsään etsimään pelleä. Miten kirous poistetaan ja missä teltta on?

 

Kuluu vuosi ja toinenkin. Lapset leikkivät koulun pihalla hippaa ja huomaavat takanaan minut. Tiedän olevani hukassa mutta tunnen vielä tietäväni kuka olen. Kysyn lapsilta apua ja onko he nähneet pelleä missään? Tarvitsen vain pellen. Lapset pelästyneenä juoksevat opettajan luokse ja kertovat vanhusten palanneen. Opettaja kävelee luokseni ja kysyy miksi emme ota apua vastaan ja miksi häiriköimme lapsia?

Olen lapsi, olen oikeasti lapsi! Auttakaa. Otan opettajaa kädestä kiinni ja samantien tunnistan pitkät ja likaiset kynnet. Nostan katseeni opettajan kasvoihin jossa killuu punainen nenä ja leveä hymy. Hän irroittaa kätensä ja kaadun vanhoille polvilleni saamatta sanaa suustani. Opettaja kääntää selkänsä ja kävelee hitaasti pois samalla kuiskaillen: ”ikuisesti itkuinen, ikuinen on itkun enne. Ikuisesti itkuinen, ikuinen…”

THE End, my friends !

P.s. Tämä tarina sai potkunsa tällä viikolla juoksulenkillä, törmäsin ihan oikeasti naiseen joka oli hukannut lapsensa. Vaihdoimme numeroita jotta voin soittaa jos näen lapsen, lähdin toiseen suuntaan ja hän toiseen. Se tarina sai onneksi onnellisen lopun varmistettuani myöhemmin naiselta lapsen löytyneen! Huh. Pidetään siis aina silmät auki ja toisistamme huolta!

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday