Identity game

Pimpom! Pimmmmpommmm! Ovikello soi ja katson silmiä siristäen kelloa, se on 05.00 aamuyöstä, kuka hemmetti siellä on tähän aikaan. Heitän aamutakin niskaani ja kävelen kuin kuolleista noussut etuovelle, avaan oven raolleen ja postinkantajapoika siellä seisoo nolostellen oven takana samalla pitäen kovaa kiinni kantolaukustaan. Hän ojentaa pienen kirjeen minulle samalla pois päin katsellen ja hieman häpeillen. Otan kirjeen ja kysyn hieman ivallisesti, miksi tätä ei voinut jättää postilaatikkoon kun kello on viisi yöllä? Poika ei pihahdakaan vaan lähtee kävelemään nopeasti pois usvaiseen aamun kastelemaan naapurustoon. Ei minulle kukaan muukaan ikinä puhu joten mitä odotin nytkään!

Heitän kirjeen keittiön pöydälle samantien suunnaten takaisin makkariin. Rojahdan sängylle ja juuri kun saan hieman unenpäästä kiinni, PIRRRPIRRRPIRRR! Herätyskello pirisee kuin viimeistä päivää ja uneni karkasi takapihan kautta jo kauas naapuriin. Tervemenoa sitten vaan! En olisi halunnutkaan enää nukkua. Revin itseni takaisin ylös siirtyen samalla vessaan. Laitan valot päälle ja aloitan joka aamuisen rutiinin, musiikki päälle, meikkiä naamaan ja aamuinen lauluhetki peilikuvani kanssa. Miksi se postimies tuli noin aikaisin ja miksi sen piti tuoda tuo kälynen kirje ovelle? Siitä tulikin mieleen sehän on avaamattomana keittiön pöydällä!

Kiidän keittiöön hammasharja suussani, sormet syyhyten avaan kuoren ja sisältä paljastuu kirje, joka on koottu lehtileikkeistä. Eri kokoisia ja eri värisiä tekstejä täynnä oleva lappu sisältää viestin, jossa lukee: “Hei Johanna, pelataanko identiteettipeliä? Minä voin aloittaa.” Hymähdän hammastahnat suussani ja lähden takaisin vessaan lappua samalla tarkastellen. Vessan peilistä huomaan että lapun takanakin on jotain, se on pieni kartta joka johdattaa jonnekin.

Aamutoimet tehtyäni pakkaan reppuni ja lähden kävelemään töihin, vilkaisen karttaa ja merkattu kohta on melkeen matkan varrella. Juna-rata kulkee yläpuolellani rannalla johon iso punainen X oli merkattu, katselen ympärilleni ja huomaan radan reunassa tekstin kivessä. “Minä tunnen sinut mutta sinä et minua. Kuka minä olen?”. No se voi olla ihan kuka vaan, en tutustu ikinä kehenkään! Lähden nopein askelin kohti työpaikkaa ja pohdin pääni puhki kuka hän voisi olla ja miksi hän haluaa piinata juuri minua.

Saavun töihin ja epäilen jokaista vastaantulijaa, vilkuilen ja pälyilen liikkeitä ja katseita. Tuo yksi tuijottaa, onko se hän? Ja tolla taas on lehti kädessään josta näyttää puuttuvan sivuja, onko se hän?! Hiki otsalla pyörin tuolissani enkä pysty keskittymään mihinkään. Avaan tietokoneeni ja kirjoitan salasanani, kone herjaa että se on väärä. Yritän uudestaan ja taas joku herja, jossa lukee: “Näet minut melkein joka päivä vaikka et minua tunne. Kuka minä olen?” Jumankauta, nyt se nörtti hakkeroi jo koneenikin. Herjassa on kaksi vaihtoehtoa: tiedän tai en tiedä. Vastaan että en todellakaan tiedä ja pääsin eteenpäin avaamaan koneen.

Työpäivä menee madellen ja tuntuu etten saa tuota tyyppiä mielestäni, vaikka en edes tiedä kuka hän on. Kello lyö kolme ja kiidän ulos työpaikaltani kotiinpäin juoksien, huomaten samalla jotain taivaalla. Pilvistä muodostuu teksti: “Laulat aina aamuisin ja minä katselen. Kuka minä olen?”. Kylmänväreet kulkevat selkääni pitkin kun kuvittelen huppupäisen stalkkerin takapihan pimeälle terassille ikkunaan hengittäen. Hädissäni juoksen vielä kovempaa ja vihdoin! Kotiovella.

Heitän repun eteiseen ja juoksen takaovelleni ja laitan sen lukkoon kädet täristen, katson peilikuvaani pimenevässä ikkunassa samalla peruuttaen poispäin ja huomaan sen liikkuvan minuun päin hymyillen, laittaen kämmenet ikkunaa vasten ja samalla siihen höyrystäen tekstin: “tiedätkö jo kuka olen?”. Kauhunsekaisin tuntein juoksen vessaan lukiten oven ja laitan valot, peilissä odottaa tuttu hahmo joka viilaa kynsiään tylsistyneenä. “Joko maltat kuunnella?”.

Seison hölmistyneenä peilin edessä kysyen hengästyneellä äänellä olenko tulossa hulluksi?! Peilikuva sanoo naureskellen et ole, olet vain vihdoin tutustumassa itseesi, eli minuun. Jo oli aikakin! Vuosia olen odottanut yhteyttä ja tilanne on vaan pahentunut, olet lipunut kauemmaksi todellisuudesta ja kaikista ihmisistä päivä päivältä, unohtanut pitää huolta itsestäsi saatika sitten muista. Juokset paikasta toiseen, et huomioi mitään tai ketään millään tavalla. Nyt on vaan aika pysähtyä ja kuunnella.

Sitten pysähdyin, kuuntelin, vuodatin ja suodatin. Monta tuntia keskustelin uuden ystäväni kanssa ja tunti toisensa jälkeen koin enemmän ja enemmän olevani taas valmis olemaan iloinen, ystävällinen ja avoin ympärilläni olevalle elämälle. Uskaltaisinko taas vihdoin elää?

Aamu sarastaa, kello pirisee ja herään iloisena uuteen päivään, innoissani menen taas vessan laittaen valon päälle, ryntään peilin eteen ja heilutamme toisillemme, laitan musiikin päälle ja aamulaulut alkavat ensimmäistä kertaa yhdessä jonkun kanssa, ihan mahtavaa! Valmistaudun töihin, asetan pienen peilin mukaan taskuuni jotta ystäväni on aika mukanani. Astun ovesta ulos ja hengitän raikasta aamuilmaa, linnut laulavat ja auringon kauniit säteet iskevät silmää koivunlehtien lomasta.

Postipoika ilmestyy puun takaa toinen käsi selän takanaan piilotellen jotain, hän on hieman hermostunut ja kysyy värisevällä äänellä: “löysitkö sen?” Sanoin että luulen kyllä löytäneeni kaiken mitä etsin ja olen kovin onnellinen, kiitos kun toit kirjeen! Hän hieman pettyneenä katsoo alaspäin kuluneita tennareitaan, huokaisee ja sanoo: “olen pelannut jo vuosia, en löydä mitään tai ketään, minulla ei ole mitään, toinen toisensa jälkeen muut löytävät sen, minä en… nyt riittää.”

Poika paljastaa selän takaa toisen kätensä jossa on suuren suuri veitsi, hän alkaa ensimmäistä kertaa hymyillä ja nostaa kättään ylemmäs hitaasti. Huudan: “Älä tee sitä! Minä autan sinua, me voidaan yhdessä auttaa toisiam…”. Ennenkuin saan lauseen loppuun huitaisee hän veitsellä kantolaukkunsa hihnan olaltaan poikki, kaikki kirjeet ja lehdet lähtevät aamutuulen mukana pitkin katua. “Nyt riittää tämä postienjako, aion irtisanoutua ja lähteä kiertämään maailmaa! Ei minun tarvitse löytää mitään muuta lopunkaiken kuin itseni!”.

Touchè Postipoika, Touchè!

Hyvää viikonloppua ja etsikää itsenne ennenkuin se etsii teidät! 🙂

 

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday