Read My Mind

Selailen normaaliin tylsään tapaani facebookia ja ihmisten mieliä ja murheita, epäaitoja kommentteja poseerattujen kuvien meressä. Suoraan pitkospulla-mainoksen varjossa vilkkuu teksti jossa lukee neon vihreällä “Uskallatko avata oven tuntemattomaan?” Sekunnin murto-osan mietittyäni painoin Kyllä, kyllä uskallan. Uteliaisuuteni heräsi samantien päiväuniltaan ja tuli hieromaan käsiään olkapäälleni, katsotaan mihin tämä meidän vie.

Painettuani mainosta päädyn sivulle joka oli täysin musta. Näkymätön hiljaisuus vallitsi huoneeni ja hetken kuvittelin jo olevani jossain muualla kunnes näytölle ilmestyy hiljalleen kasvot, silmät ovat kiinni ja täysin liikkumattomat, hiukset ovat ajettu kaljuksi ja pään ympärillä liitelee höyheniä.

ruska

Katson näyttöä hieman ihmeissäni silti adrenaliinia samalla himoiten. Kasvot katoaa ja tilalle kirkastuu teksti jossa lukee “Olet yksi valituista, tulethan peruskurssille avoimin mielin.” Alla lukee päivä, aika ja paikka. Teksti katoaa hiljalleen pimeyteen ja näytölleni palaa normaali näkymä facebookista ja mainos on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Naurahdan hämmenyksestä ja laitan ylös paikan ja ajan ennenkuin unohdan ne. Kynällä kirjoittaen huomaan höyhenen leijailevan paperille johon kirjoitan. Adrenaliini jota aiemmin himosin on nyt syöksynyt pinnalle ja olemme valmiita mihin vaan.

Joka päivä on uusi seikkailu, se on ollut mottoni niin pienestä asti kuin muistan. Se on vienyt minut niin moniin paikkoihin ja saanut minusta irti kaiken mitä annettavaa on.

Vihdoin on peruskurssin päivä. Hyppelen pitkin lätäkköistä pihaa väistellen vedenpaisumusta ja yrittäen säästää punttini syksyn märältä kostolta. Saavutan vihdoin oven ja väistely ei minua pelastanut sateelta, joka kasteli minut ja uudet urheiluhousuni läpikotasin. Heitän litimärät hiukseni pois naamani edestä samalla salaa katsoen ikkunasta sisään halliin jossa peruskurssi alkaa hetken kuluttua.

lehti

Ikkunasta näkyy iso halli jossa on pieni valo keskellä huonetta. Koputan oveen ja odotan, ei ketään. Haahuiltuani hetken pihalla vilkaisen ikkunasta uudestaan ja keskellä huonetta seisoo kalju nainen paikallaan tuijottaen ovelle minun suuntaani. Tuo on se nainen mainoksesta! Heilutan ikkunasta ja nainen viittoo minun tulevan sisään. Avaan oven sormet jännittyksestä kankeana mutta mieli adrenaliinista valppaana.

Kävelen naisen luo ja hän ojentaa käden kätelläkseen ja hymyilee sanomatta sanaakaan. Hämmentyneenä sanon “Hei, oliko täällä se joku peruskurssi? Mainoksesta ei selvinnyt mistä kyse mutta…” Nainen keskeyttää minut tuijottaen ja sanoo “Kyllä Johanna, olet tullut oikeaan paikkaan. Istu alas muiden kanssa.” Jään suu auki tuijottamaan naista järkyttyneenä. Ei sen takia mitä hän sanoi eikä edes sen takia että hän tiesi nimeni, vaan sen takia että puhuessaan hän ei avannut suutaan ollenkaan eikä käyttänyt ääntään.

Menen vanhan tuolin luokse ja huomaan valon lähellä istuvan kaksi muutakin henkilöä yhtä ihmeissään kuin minäkin. Pieni helpotuksen katse oli yhteinen meillä kaikilla ja istun heidän kanssaan valon ympärille ja kysyin tietävätkö he vielä mitä tuleman pitää, molemmat pudistavat päätään.

Kalju nainen palaa luoksemme ja kysyy tällä kertaa ihan ääneen tiedämmekö yhtään miksi olemme valittu tänne peruskurssille? Katsomme toisiamme ja pudistamme kaikki taas pyörällä olevia päitämme. Nainen hymyilee taas ja kävelee jokaisen meidän luoksemme vuorotellen. Kohdallani hän asettaa käden olkapäälleni ja sanoo avaamatta suutaan, päästämättä ääntäkään: “Ymmärrätkö nyt?”

mist

Nainen istuu kanssamme rinkiin ja aloittaa: “Olette varmaan kaikki joskus saattaneet havaita että te ette ole kuin muut. Jotain on erilailla ja joku asia ei ole kohdallaan. Onko nuoruudessanne ikinä käynyt niin kun olette halanneet jonkun kanssa tai kätelleen että olette luulleet hänen sanovat jotain mutta kysyessänne mitä, saattekin ihmettelevän katseen?”

Nyökkäämme kaikki toisiamme katsellen ja rupean ymmärtämään että onko ne tilanteet sittenkin ollut tosia? Olen aina luullut olevani vain yliherkkä muiden höpötykselle ympärillä tai muuten vaan huono keskittymään ja kuulen omiani.

Nainen jatkaa: “Teillä on taito mitä monilla ei ole, teillä on lahja mistä monet unelmoivat. Te olette niitä ketkä kuulevat ja tietävät. Pystytte lukemaan ihmisten ajatuksia ja sukeltamaan mielen pimeimpiinkin syvyyksiin. Teillä on vain yksi ongelma, ette osaa hallita sitä ettekä tiedä miten. Siksi olette täällä, siksi olette valitut.”

Näin peruskurssi sai alkunsa ja oppimisentie avautui. Viikon olimme yötä päivää hallissa jota myös höyhensaareksi kutsutaan. Höyhen on kuin ajatus, kevyt ja huomaamaton. Paikasta ei tiedä kukaan muu kuin valitut ja kutsut ja koko ajatuksien luku on täysin tiedostamattomissa koko ihmiskunnalta. Peruskurssin jälkeen käymme viikottain opettelemassa uusia taitoja ja tuntuu ettei koskaan ole valmis, aina on jotain parannettavaa ja uusien asioiden käsittelyä.

Nyt kolme vuotta tätä tehneenä voin kertoa ihmisten olevan paljon enemmän mitä sanovat olevansa ja olemme paljon mukavempia mitä annamme ymmärtää. Usein kova ja karu onkin pelokasta ja pehmeää kuin myös pelottava ja suuri onkin niin kaunista ja pientä. Ajatuksia on helppo lukea salaa mutta se miten ne saadaan fyysisesti ulos suusta ja muiden tietoon, se on se oikea haaste. Uskallus tuoda itsensä esille ja olla oma itsensä kauniiden tai rumien yksityiskohtien saattelemana.

Vielä tänäkin päivänä koskaan et voi olla varma lukeeko joku ajatuksiasi vai ei. Et edes tietäisi, jos lukisi. Oletko huomannut mikä kuva Little Stories by J- bannerissa on? Niin. Höyhen.

höyhen

Hyvää Sunnuntaita kaikille ja halataan kun tavataan.

Vai uskallatko?

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday