Forestlife

Juoksen pitkin mökkitietä vain tuuli ja sudenkorento seuranani, väistelemme yhdessä sateen valelemia kuoppia tiessä ja pieniä kotiloita kuorineen jotka tulivat suojistaan tarkastelemaan sateiset maat ja mannut. Kävelen hetken, hengähdän ja katselen rauhassa maisemia. Kuinka ylväitä ja korkeita puut ovatkaan ja oravat juoksevat kilpaa niitä pitkin yläilmoihin.

Vilkaisen kännykkääni että kuinka pitkän matkaa olen jo tullut, muutama kilometri enää niin olen tavoitteessani tältä päivältä, jes! Puhelin takaisin taskuun ja menoksi. Juuri kun olen ottamassa ensimmäisiä juoksuaskelia kuuluu omituinen ääni takaani, se muistutti vanhanajan kameran ääntä. Pysähdyn ja käännyn, hiljainen ja märkä mökkitie ammottaa tyhjyyttään, vain ystäväni sudenkorento surisee ja vilkuilee hölmistynyt ilme naamallaan ihmetellen mitä oikein toljotan.

Ei siellä sitten varmaan ketään ollut, lähden uudestaan liikkeelle mutta huomaankin edessäni maassa kameran, tuo on juuri samanlainen vanha kamera jonka äänen äskön kuulin. Kyykistyen nappaan kameran käteeni ja katson lähempää, se on polaroid- kamera, jossa on yksi kuva kiinni. Otan kuvan käteeni ja käännän sen. Siinähän olen minä ja hikinen selkäni, joku siis otti äskön kuvan!

“Haloooo… onko siellä ketään? Kuka otti tämän kuvan?” Huhuilen metsään samalla vilkuillen ympärilleni. Ei tuulta puiden latvoissa, ei sateen ropinaa, sudenkorentokin jatkoi jo matkaansa. Täysi hiljaisuus kanssani keskellä suurta metsää. Katson vielä kuvaa tarkemmin, jolloin huomaan karvaisen pienen peukalon joka peittää osan linssistä. Karvaisen? Noniin, nyt on varmaan aika alkaa panikoimaan. Juuri kun olen lähdössä tuulispäänä eteenpäin, kuuluu pieni aivastus puun takaa vierelläni.

Hiljainen ääni kuiskaa aivastuksen perään: “etkö sä nyt voi minuuttia olla aivastelematta…” Toinen hieman kimeämpi kuiskaava ääni vastaa: “No kun täällä on näitä koivuja sä tiedät mitä käy kun on koivuja lähellä en voi sille mitään…”. Naurahdan käteeni koska koko keskustelu huvittaa ja he luulevat etten kuule, varmaan jotain lapsia tekemässä pientä pilaa. No minäpä teen myös pilan pelästyttämällä heidän. Hiippailen hiljaa puun viereen heidän huomaamatta ja pomppaan sivulle samalla huutaen “PÖÖÖ!!”

Näkemäni on ihan jotain muuta kun oletin, ei ole lapsia leikkimässä eikä pilailemassa, vain kaksi pörröistä pientä karhua katsovat hölmistyneenä minua ja kameraa joka pelästyessäni tippuu kostealle sammaleelle jalkoihini. “Hei sitä ei saa kastella tai isä suuttuu, se voi mennä rikki!”. Sanoo toinen karhuista ja nappaa kameran itselleen pyyhkien samalla lasia karvaisilla sormillaan. Tuijotan silmät pyöreänä kaksikkoa jotka vilkuilevat kameraa ja minua vuorotellen. Otan pari askelta taaksepäin ja kyykistyn heidän tasolleen. “Miten te osaatte puhua ja miten voin ymmärtää teitä?”

“Ei sinun pitänytkään nähdä eikä kuulla, meillä ei ollut lupaa ottaa ihmisistä kuvia. Tämä hölmö pikkuveljeni taas mokasi kun paljasti meidät, jo toinen kerta vuoden sisään!” Tokaisee isompi karhu vihaisena pienemmälle. Aikansa kinasteltuaan he vievät minut syvemmälle metsään pieneen maanalaiseen onkaloon, jossa minua odottaa eläinjoukko kohteliaasti tervehtien. Yksi karhu on älyttömän kokoinen ja hän esitteleekin itsensä Jättikarhuksi ja toivottaa minut tervetulleeksi hänen matalaan majaansa.

Istumme puusta veistetyille penkeille joissa on kaiverrettu hienot tassun jäljet istumapaikkojen kohdalle. Vilkaisen taakseni kun muuan peura tarjoilee meille vihreää kahvin kaltaista nestettä joka on keitetty tuoreista yrteistä ja kävyistä, tarjoilukupissa lukee isolla MURMUR.

Jätti istuu pöydän ääreen, hörppäisee tipan Murmuria ja huokaisee syvään aloittaakseen pienen tarinan.

“Aikojen saatossa olemme oppineet ihan yhtä paljon kuin te ihmiset mutta koimme, että ihmiskunnalle tätä ei kannata missään nimessä paljastaa. Teillä on rahaa, tappeluja, murhia ja turhia murheita ihan liikaa siihen nähden että olette muuten erittäin kehittynyt laji. Huomasimme että paras keino välttyä tällaiselta showlta on rakentaa ihan oma maailma meille, eläinkunnalle.

Satuitko huomaamaan sudenkorennon takanasi kun lenkkeilit? Se oli yksi sinun vartijoistasi. Meillä on jokaiselle ihmiselle oma vartija joka tarkkailee teidän kaikkien jokaista liikettä. Vartijoita on joka lähtöön pienestä hyönteisistä isoihin hevosiin. Ihmisethän tekevät nykyään vartioimisen aika helpoksi ostamalla lemmikkieläimiä jotka saavat vartijan pestin automaattisesti asettuen samalla palveltavaksi vartioitavan asuntoon loppuiäkseen.

Hassua, vai mitä? Mutta toimiva systeemi ja samalla ei tarvitse maksaa kenellekään palkkaa ja pysymme perillä asioista. Meillä oli myös aikoinaan valuuttana käytössä oravannahkat silloin kun ihmisilläkin, mutta koimme sen aika brutaaliksi ja se oli oraville erittäin haastavaa aikaa. Siitä onneksi otimme opiksi ja nykyään elämme ilman valuuttoja ja sen luomia paineita. Asiat rupeaa olemaan kohta sillä mallilla, että on teidän aika oppia meiltä. Kuka nyt haluaisi oikeasti uida roskien seassa ja lenkkeillä metsälenkin asfaltilla lyhtypylväisiin törmäillen?”

Suupielet vihreänä murmurista kuuntelen korvat höröllä tarinaa ja päässäni alkaa soimaan Michael Jacksonin Earth Song ja totta tosiaan, monessa asiassa hän on kyllä ihan oikeassa. Aikamme juteltua kiittelen kovasti kun sain keskustella heidän kanssaan ja tämä oli silmiä avaava reissu.

Palaan mökilleni ja avaan oven, koirani Milo makaa sohvalla ja vilkaisee kun tulen sisään. “Tiedän teistä kaiken joten voit sanoa ihan suoraan sitten kun on asiaa.” Huikkaan heti alkuunsa Milolle ja odotan vastausta, mutta turhaan. Tylsistynyt ilme naamallaan hän korjaa asentoaan ja jatkaa uniaan kuin mikäkin laiskiainen. On siinäkin minulla vartija! Vai olenko kuvitellut kaiken? Pääni on sekaisin miljoonasta ajatuksesta ja suurista epäilyksistä.

Lähdemme takaisin kaupunkiin ja kotona valmistaudun huomiseen työpäivään, arki koittaa taas ja yritän unohtaa tapahtumat metsässä edes hetkeksi. Vai tapahtuiko ne edes kun Milokaan ei vastaa minulle? Onko se vain esitystä vai eikö hän oikeasti ymmärrä mitään mitä yritän sanoa? Sekaisin tuntein kääriydyn peiton alle ja odotan kysymyksiä ja niihin vastauksia.

Herään johonkin märkään ja karheaan, hyi lopeta! Naureskellen nousen ylös kun Milo nuolee naamani puhtaaksi kuin mikäkin pesusieni, hereillä ollaan kiitos vaan! Kävelen unihiekkaa samalla silmistäni kaivellen keittiöön jossa tuoksuu erilaiselle kuin muina aamuina.

Nuuskutan keittiössä että mistä tuo raikas luonnon ja yrttien tuoksu tulee ja huomaan pöydällä ison kupin täynnä vihreää raikasta murmuria. Mitä! Mistä tämä tänne on tullut? Katson makuuhuoneeseen jossa Milo istuu tuolilla ihmisen tavoin sudenkorento olallaan sanomalehteä lukien ja piippua poltellen.

Häntänsä sijaan kättään heiluttaen hän huutaa korennon kanssa yhteen ääneen: “PÖÖÖ!!”

Hyvää sateista viikonloppua kaikille ja menkäähän mehtään tutkimaan!

3
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday