Welcome to doctorland

Avaan lääkäriaseman oven joka tuntuu älyttömän painavalta, jalat laahaavat perässäni ja pää on niin täynnä räkää että se kohta räjähtää paineesta. Flunssani tuntuu pahemmalta kuin koskaan ja haluaisin vain kääriytyä lämpimän, pehmeän peittoni alle ja kaataa kurkkuuni teetä kurkkupastillien saattelemana.

“Hei, minulla on aika 12.00 Tohtori Dooleysille, kiitos!” Saan köhittyä lauseen suustani ja samantien perään niistän punaisen nenäni. “Huone 203. Menette portaat alakertaan, siitä oikealle ja kolme kerrosta hissillä alaspäin ja olette perillä.” Katson virkailijaa hieman turhautuneena kun matka tuntui niin pitkältä niinkuin kaikki yli metrin matkat tällä hetkellä, mutta kiitän ja alan laahustamaan alakertaan. Aikaisemmat vastaanotot ovat olleet yläkerrassa mutta muut lääkärit olivat nyt varattuina ja tämä oli viimeinen aika tälle päivälle.

Pääsen yhden kerroksen alaspäin ja saavun hissille jonka ovet ovat todella pölyiset ja näyttää muutenkin ihan siltä ettei se ole edes käytössä. Painan hissin likaista nappia ja kuulen kuinka se alkaa liikkua joten kyllä siellä jotain tapahtuu, niistän nenäni miljoonannen kerran ja heitän nenäliinan roskikseen, jossa huomaan samalla jotain omituista.

Siellä on naisen käsilaukku ja sen vieressä kännykkä joka vilkkuu kuin viimeistä päivää.  Nostan kännykän räkäpapereiden alta ja vastaan siihen “haloo? Löysin tämän kännykän roskiksesta lääk…” sen pidemmälle en kerennyt kun kiivastunut ääni kysyy: “‘mitä olet tehnyt meidän Piialle? Missä hän on?”.

Räkäisellä, puoliksi lähteneellä äänelläni yritän hänelle sanoa että löysin puhelimen en tiedä yhtään missä itse omistaja on ja miksi puhelin on täällä mutta hän vaan inttää vastaan peloissaan ja raivoissaan. Toistan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan mutta puhelu menee poikki kun kännykästä loppuu akku. Otan sen taskuuni ja päätän antaa sen lääkärille kunhan nyt joskus pääsen perille.

Hissi saapuu ja astun sisään, painan nappulaa joka vie kolme kerrosta alaspäin niinkuin virkailija sanoi, eli näköjään alimmainen kerros. Vieläkin hieman hämmentyneenä puhelusta ja löydöstäni katselen hissin ovessa olevia jälkiä jotka kertovat omaa tarinaansa jonkun todella likaisista käsistä. Siinä on sormenjälkiä jotka ovat epätoivoisesti yrittänyt kirjoittaa jotain, selvää saa vain kirjaimesta D- ja loppuosa on suhruista mustaa sotkua.

Hississä on pieni televisioruutu jossa pyörii kuuluisa lastenohjelma “Doctorland”. Hauska piirrettysarja jossa pilaillaan lääkärien ja potilaiden kustannuksella. Sarjan hahmot ovat leikkimielisesti väritetty vihreiksi päästä varpaisiin ja usein hahmot tulevat koputtamaan ruutua ja heittävät ilmoille kuuluisan lentävä lauseen joka hiljaisena kuuluu television kaiuttimista: “Doc Doc, who’s there?” ja sarjan hahmot räkättävät kuin viimeistä päivää. Nyt juuri ei naurata kun pelkkä ajatuskin hengästyttää ja nenäni on niin täynnä räkää että aivosoluni tuntuu vuotavan sen mukana.

Hissin ovet aukeavat ja astun ulos alakerran käytävälle, valot vilkkuvat epätasaisesti ja käytävä on täysin tyhjä lukuunottamatta pientä penkkiä ja roskista. Huone 203 näkyy käytävän päädyssä ja ovi on raollaan, kävelen hiljalleen oven suuntaan pälyillen ympärilleni. Ovelle päästyäni tökkään sormellani sen auki, se narisee hitaasti avoimeksi ja Dooleys tuijottaa pöytänsä ääressä minua hämärä hymy huulillaan. Hän kutsuu minut sisään ja käskee sulkea oven perässäni. Dooleys on kuin joku piirrettyhahmo, hänellä on pyöreät lapsenomaiset kasvot joissa kaksi pientä nappisilmää, punainen nenä ja suuhun on heitetty monen monta erikokoista hammasta. Hän vaappuu kuin pingviini konsanaan ja taapertaa luokseni kättelemään.

“Hei, minä olen Tohtori Dooleys, tervetuloa matalaan majaani!” hän sanoo ja lyllertää takaisin penkillensä. Tervehdin ja istun tuolille hänen pöytänsä edessä. Odotan että hän kysyisi jotain voinnistani mutta hän vain valmistelee pöydällänsä jotain laitetta joka näyttää ihan värikkäältä vesipyssyltä. “haloo? Onko siellä ketään kotona?!” Heilutan kättä hänen naamansa edessä mutta hän vaan jatkaa touhujaan. Minuutin hiljaisuuden jälkeen pyöräytän silmiäni turhautuessani ja otan kännykkäni esiin ja samalla huomaan laukussani toisen kännykän, sen jonka löysin roskiksesta. Ainiin tämäkin! “hei löysin tämän kännykän tuosta roskiksesta” sanon ääneen ja nostan katseeni Dooleysiin päin joka osoittaakin minua suoraan sydämeen aseenkaltaisella kapistuksella.

En ehdi muutakuin nousta seisomaan ja hän painaa liipasinta ja ampuu jotain värikästä massaa suoraan rintakehäni läpi, huoneen valkoiset seinät peittyy värikkäästä värimassasta. Keltaista vasemmalla, sinistä oikealla ja kaatuessani maahan selälleni näen kuinka kattokin on täynnä kaunista oranssipunaista haituvaa, kuin pilvet taivaalla ne haihtuu valonsäteiden edestä jatkaessani valoa kohden.

Avaan umpeen muurautuneet silmäni, ne ovat täynnä tahmaista väriainetta ja näen ensin vain kirkasta sumua. Keuhkoni ovat täynnä jotain mitä en tunnista, hengitän sisään ja tuntuu kuin ilma olisi täynnä pientä sähkövirtaa joka särisee kurkkuni läpi ja täyttää jokaisen soluni. Näköni alkaa palautua ja tuntuu kuin oikeat silmäni olisi korvattu muovisilla palloilla jotka vain pyörivät päässäni. Katson käsiäni, jokainen ihohuokoseni on muuttunut kirkkaanvihreäksi ja rintakehäni ympärillä roikkuvat hiukseni keltaisiksi.

Muovisin silmin katselen hätääntyneenä ympärilleni ja kaikki Doctorlandin tutut hahmot tekevät arkisia sarjan toimia ja nauravat vähän väliä lentävälle lauseelle joka ei kuulosta enää yhtään niin hauskalta kun ruudun toiselta puolen. Sehän on avunhuuto, auttakaa meidät pois täältä! Dooleys tuo katala pallopää on kaiken takana.

Näen nuoren naisen joka istuu ja pelaa kännykällään ja naureskelee vähän väliä hänen isoksi piirretyillä huulillaan, hänen väritetty kännykkänsä soi ja hän vastaa kovaan ääneen “Piia”. Piia! Sehän oli se nainen kenen tavarat oli roskiksesta, onko kaikki hahmot siis tuotu pikkuhiljaa oikeasta maailmasta tänne ja miksi kukaan ei tajua olla hädissään ja huutaa apua? Yhtäkkiä kaikki alkaa tanssia, nauraa ja lauleskella väkisin samalla minut mukaan vetäen. Tämä on hullujenhuone jonka ympäröimänä olen, jonka vankina elän, olenko tuhoontuomittu?

Päivät kuluu, viikot myös. Lääkärin vastaanotolla käy kuhina, kun flunssakausi on nyt pahimmillaan. Pieni poika on sairastunut ja varasin ajan Dooleysin vastaanotolle. Hän tulee hissiin jossa näkyy outoja sormenäjlkiä ja tällä kertaa televisio on kiinni ja on ihan hiiren hiljaista. Hän saapuu alimpaan kerrokseen ja sylkäisee purkkansa roskikseen. Samalla hän huomaa monen monta kännykkää jotka uivat värimössössä roskiksen uumenissa. Poika pelästyy ja jouksee takaisin hissiin, hissin ovet menevät kiinni ja hän yrittää painaa jokaista nappulaa, ihan mitä tahansa muuta kerrosta, mutta hissi ei liikahdakkaan.

Poika pelästyy kun televisio yhtäkkiä räsähtää päälle ja Doctorland alkaa kaikua hissikuiluun asti ja ovien takaa alkaa kuulua rapinaa, ne alkavat aueta ja raosta näkyy Dooleys. Hän seisoo pallopää vaappuen oven edessä väriaseensa kanssa ja juuri kun telkkarista alkaa kuulua taas tuttu lentävä lause, nostaa hän aseen poikaa päin ja huutaa kovaan ääneen:

DOC DOC, WHO´S THERE!

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday