The Sense Prison

”Hiljaisuus lakikanavalle! Hiljaisuus!” Pamputtaa tuomari sähköistä nuijaansa lakikanavalla muiden asioivien hölistessä omiaan päätöksen saapuessa. Oikeussali- niminen internet-kanava selvittää nykyään maailman lakiasiat ja asianajajat voivat hoitaa vaikka merenrannalta käsin casen kun casen. Skypen kautta näkyy kuinka tuomari hieroo partaansa ja lukee itsekseen ensin päätöstä jonka kanavalla olevat lautamiehet ovat kuulemastaan päättäneet.

Istun kotonani tietokone-tuolillani kamerat kuvaten läheltä ja kaukaa. Tiedän tehneeni väärin, jokainen voi nuorena mokailla? En ikinä halunnut satuttaa, mutta satutin. Halusin myös näyttää ystävilleni ja itselleni että mua ei päihitetä. Mua ei kiusata! En ikinä itse halunnut kiusata mutta kiusasin. Miten kukaan ei näe että en oikeasti ole paha? En ikinä halunnut lyödä mutta löin.

”Syytetty Koskinen. Teillä on hurja menneisyys rötöstelystä ja nuoruuden hölmöilyistä. Ette omista tällä hetkellä muuta kuin kodin, kissan ja neljä ruukkukasvia ja niistäkin kaksi on jo kuollut. Nuoresta iästäsi huolimatta olemme päättäneet langettaa aistivankeuden kahdeksi vuodeksi. Poistettavat aistit: haju ja näkö. Toimenpide suoritetaan tänään netin välityksellä iltaan mennessä.”

Aistivankeus. Nykyajan eristys, lukitus ja vapaudenryöstö. Ihmisellä on viisi tärkeää perusaistia joista poistetaan vähintään yksi rikkeen laajuudesta riippuen. Jos rötöstelet pieniä asioita voidaan viedä vain määrittelemätön aisti, esimerkiksi tunto, kipu tai tasapaino. Jos rikkeesi on älyttömän suuri ja paha voidaan kaikki aistisi viedä myös lopullisesti.

Hullu maailmankuulu Tappaja-Tomppa Savonlinnasta sai elinkautisen taposta ja kolmestatoista murhasta. Aistit vietiin samantien ja mies makaa tänäkin päivänä hoitolaitoksessa ilman näköä, kuuloa, tuntoa, makua ja hajua. Ennenvanhaan ainoa asia mitä olisi häneltä viety: Vapaus. Vapaus on yksi vitsi sen jälkeen kun sinulta viedään kaikki mitä hengität, kaikki mitä näet ja kaikki mitä tunnet.

Oikeussalissa teksti virtaa chatissa ja skype laulaa omaisten melutessa päätöksestä. ”Ei näin nuorta voi tuomita näin kovilla rangaistuksilla, missä on oikeus?! Mistä lähtien julmuus on astunut empatian varpaille.” Tuomari pamputtaa taas ja vaatii hiljaisuutta samalla kertoen tuomion tulevan voimaan tänään klo 17.30 ja kehottaa minua katselemaan nyt oikein tarkkaan ja haistelemaan nenä pitkänä koska myöhemmin siihen ei ole mahdollisuutta enään.

Olen surullinen ja vihainen. Kävelen takapihalle ja heittäydyn nurmelle makaamaan selälleni. Katselen kirkkaan sinistä ja kaunista taivasta. Linnut laulaa ja liitelevät korkeammalla kuin puun latvat. Kohta en niitä enää näe. Suljen silmäni ja hengitän nenän kautta syvään. Tunnen kuinka tuoreen nurmikon tuoksu lentelee nenääni ja luonnon puhtaus kulkeutuu keuhkoihini. Kohta en sitä enää haista.

Pieni perhonen lennähtää vierelleni. Tuijotamme toisiamme hetken ja katson tarkkaan kauniita värejä jotka siipiä sivelee ja koristaa. Pienet jalat ja tuntosarvet, tummat silmät. Kaiken sen näen, vielä. Yritän saada kuvia päähäni kaikesta mitä ympärilläni on, muistojani kukaan ei minulta voi viedä ne säilyvät ikuisesti.

Kello lyö 17.30. Istun takaisin tietokoneelleni ja asennan aistienpoisto-laput luomieni päälle ja nenäni alle. Laitan kuulokkeet päähäni ja täristen avaan yhteyden oikeussaliin ja tuomioon. Turmioon, sanoisin pikemminkin. Jännittää ja oksettaa. Silmäni kostuvat ja toivovat näkevänsä vielä huomisen.

Tuomio langetettiin, näkö- ja hajuaistini ovat mennyttä. Räpytän silmiäni näkemättä ja haistan vaan hajuttomuuden joka tuoksuu tuntemattomalle. Ovikello soi. Itkien yritän selvitä ovelle tietämättä astunko harhaan tai osunko seinään. Avaan oven ja valtion virkamies toimitti minulle avustajarobotin jonka saa aina jos näkö tai kuulo viedään. Vihaisena työnnän oven kiinni ja robotti tervehtii minua esitellen itsensä. Hei, olen Vision-15478.

Täysin hermorauniona menen takapihalle takaisin istumaan ja kuuntelemaan. Kuulen kaiken. Hennon tuulen, laulavat linnut, naapurin lapset ja autot kaukana autotiellä. Tunnen ihollani auringonsäteet ja valuvan kyyneleen poskellani. Kädelleni istuu joku. Nostan sen poskeani vasten ja pieni ohut siipi pyyhkäisee kyyneleen poskeltani. Se on kaunis perhonen jonka värejä, pieniä jalkoja tai tuntosarvia en nyt näe. Mutta tunnen. Tunnen kaiken mitä aikaisemmin en tuntenut.

Robotti kysyy mitä haluan tehdä. Vastaan että istua tässä penkillä kaksi vuotta että tämä kärsimys on mahdollisimman nopeasti ohi. Robotti hiljenee hetkeksi kunnes rauhoitun ja kertoo mitä minun kannattaa nyt ymmärtää ja mitä tehdä. Hetken kiukuteltuani vastaan alan ymmärtämään tilannetta ja sen todellisuutta, ulospääsyä ei ole. Vankila on tässä ja nyt.

Hänen kanssaan on helppo jutella, ei vastaväitteitä eikä riitaa. Ei liikaa mielipiteitä eikä kinaa. Totuus ja rangaistus on läsnä mutta yritämme sen sivuuttaa jotta pystyn elämään. Kuulo, tunto, maku. Ne minulla on ja niitä minä vaalin. Menee päiviä ja kuukaudet vierii. Olen tottunut jo mustaan näkymään. Onko se edes musta koska en sitäkään näe? Ehkä se onkin valkoinen tai punainen, en tiedä.

Tunnen kaiken, ihollani ja sen vierellä. Kuulen jokaisen liikkeen ennenkuin se tapahtuu ja maistan jo melkein maistamatta. Jäljellä olevat aistini ovat tottuneet olemaan ilman toisia ja pärjäävät nyt paremmin kuin koskaan. Olen nykyään hauska. En edes tiennyt osaavani olla hauska. Olen myös lämmin ja iloinen ja en ole vihainen. Olen vähemmällä parempi minä, liialla pahempi. Olemmekohan kaikki?

Kaksi vuotta tulee täyteen. Istun koneelleni ja asetan kuulokkeet päähäni, enää en tärise enkä ole surullinen. Olen tyyni. Asetan aistinpalautus-laput silmiini ja nenäni alle. Oikeusistunto myöntää aistini takaisin ja ovat valmiita toimenpiteeseen. Hajuaisti palautettu, sitten vielä näkö. ”Pyydän, älkää antako sitä minulle takaisin.” Sanon ja otan laput pois luomistani. Oikeussalin chat sekoaa jälleen sanoista ja ihmetyksestä, skype huutaa helisevää mekkalaa ja tuomari pamputtaa sähköistä nuijaansa: ”Hiljaisuus saliin!”

”Ikinä emme tällaista pyyntöä ole saaneet että rangaistusta jatkettaisiin. Oletteko ihan varma? Ja vielä yksi kysymys… Miksi?” Tuomari ihmettelee ja katsoo ällistyneenä päätöstäni.

Kerron olevani onnellinen. Onnellisempi kuin ennen. En näe hyvää mutta tunnen sen moninkertaisena. En näe sinua enää mutta sinä näet minut nyt paremmin. En näe eteeni ja silti etenen nopeampaa kuin koskaan. En tarvitse näköäni tunteakseni tai kulkeakseni, tarvitsen paremman minän ja se on nyt vihdoin tässä.

Hyvää Sunnuntaita kaikille, ensi viikolla nähdään taas. Vai nähdäänkö? 😎

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday