Two Realities – part 2

Yhtäkkiä ohitseni juoksee vanha mies tönäisten kaikki tavarani mennessään.  Hän yrittää itkien rynniä läpi porteista, siinä epäonnistuen. Liuta vartijoita kaatavat miehen maahan ja taltuttavat hänet uneen.

Vuosien saatossa on uutisoitu muutamia tapauksia, jossa kummaltakin puolelta on yritetty päästä toiseen todellisuuteen ystävien tai perheen perässä, tässä onnistumatta. Useimmiten rangaistuksena on välitön siirto sivumaailmaan.

Siirto kokonaisuudessaan oli helpompi kuin ikinä olin kuvitellut. Kävelen uudessa todellisuudessa silmäillen ympärilleni. Lasten laser-pelien hohto vaihtui ravintoloiden vilkkuvaloihin, taaperoiden kaikuva nauru vaihtui juovuksissa olevien aikuisten hekotukseen. Se on jotain, mitä en ole koskaan kuullut. Se kuulostaa niin elävältä ja toisaalta niin pelottavalta.

Hetken käveltyäni kadulla tulee vastaani tomera vanha täti joka nostaa lasejaan ja siristää silmiään samalla huutaen minulle: ”Oletko sinä Johanna? No jo oli aikakin!” Ja kävelee topakasti kättelemään minua iloisena.

Hän kertoo vanhempieni odottaen malttamattomana kadun toisella puolella hotellissa johon majoitun. Huokaan helpotuksesta mutta samalla huomaan heti kadulla seistessäni kuinka vanhuuden varjopuoli astuu esiin. Surun murtamia vanhempia on todella monia, humalaisten iloinen nauru vaihtelee hetkittäin itkuksi ja huudoksi.

Astun hotellin aulaan jännityksestä jäykkänä ja yritän katseellani etsiä vanhempiani, voisinko mitenkään tunnistaa heitä? Yhtäkkiä tunnen lämpimän käden olallani ja suljen silmäni samalla hengittäen yhtäkkiä niin tuttua tuoksua. Tuo kodin tuoksu… se on jotain mitä tietämättäni kaipasin kokoajan.

Käännyyn ja edessäni seisoo vanhempani. Kiiltokuvani heistä kariutuu nopeasti huomatessani äidin rikkoutuneet kasvot, isän levottomat ja väsyneet jalat. Molemmat ovat silminnähden surullisia, rikkinäisiä ja erittäin huolestuneita.

Äitini käsi ei ollutkaan pehmeä tai lämmin. Hän ottaa hanskan kädestään ja paljastaa täysin kuivuneet ja niin kärsineet kätensä. Hän kurottaa korvalleni ja kuiskaa etten ole turvassa täällä, kukaan ei ole.

Kello

Hän pälyillen ja kuiskien selittää vanhuus- maailman olevan pahasti rappioitunut, alkoholisoitunut ja turtunut maailma. Se koostuu ihmisistä, jotka joutuvat jättämään kaiken taakseen. Kukaan ei ole enää vuosiin ollut onnellinen tai iloinen.

Äitini kuivaa poskea peittää kyyneleet, ne eivät edes valu vaan jäävät koppuraiseen ihoon kiinni ja kuivuvat. Juuri kun olen ojentamassa kättäni kuivatakseni viimeisetkin kyyneleet äitini poskelta, topakka täti tarttuu käteeni ja vetäisee minua taaksepäin.

Hän tuijottaa meitä hieman epäillen ja vihaisena. Mitäs täällä puhutaan kun niin itkettää, eikö näkeminen pitänyt olla hauska ja odotettu tapahtuma hän pohtii ääneen. Äitin kasvoille nousee suuri tekohymy ja kyyneleet jatkavat matkaansa hihan pieleen.

Minut talutetaan huoneeseeni yksin ja saan ohjeeksi odottaa iltaan asti huoneessani, lisätietoja saan kuulemma myöhemmin. Avaan ikkunan edestä verhot jonka pölypilvi saa minut aivastamaan. Aivastaessani huomaan pienen liikkeen vatsani uumenissa. Siirrän käteni vatsan päälle ja tunnen kuinka pienen pieni potku potkaisee uudestaan kättäni saamalla kasvoilleni ällistyneen mutta iloisen ilmeen.

Miten voi olla, juurihan tulin tarkastuksen läpi ja mitään ei näkynyt? Oliko tapahtunut virhe vai kuvittelenko vain? Ilon kyynel vaihtuu nopeasti suruksi kun tajuan mitä tämä tarkoittaa. Heti, jos joku saa tietää, lapsi viedään minulta pois. Yhtäkkiä alan kuulemaan kellon tikityksen korvissani, sekunti sekunnilta alan ymmärtämään kuinka kiire minulla nyt on.

Paniikin valtaamana lähden huoneesta ohjeistusta vasten ja yritän etsiä vanhempiani uudestaan. He, jos jotkut, osaisivat varmasti auttaa minua nyt ja kertoa mitä tehdä. Juoksen hotellin aulaan ja nostan lattialta äitini pehmeät hanskat jotka ovat lattialle lentäneet. Vanhempani ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

kello

Aulan televisio huutaa kovaan ääneen vieressäni ja kuuntelen kuinka uutiset alkavat. “Vanhuus- maailman henkilö-kiintiö alkaa olemaan täysi ja hallitus on valinnut toimenpiteeksi heittää osa siirtyvistä sivumaailmaan työläisiksi…”. Kauhusta kankeana mietin kuinka en välttämättä näe miestäni enää koskaan!

Huomaan äitini hanskan sisällä pienen lapun, jossa lukee osoite. Voisiko se olla heidän kotiosoite? Lähden heti navigoimaan kohti paikkaa, kysellen ja tiedustellen.

Pääsen kuin pääsenkin perille ja saavun vanhan talon ovelle joka on sepposen selällään. Ovi naristen avaan sen pikkuhiljaa tietämättömänä ja pelokkaana. Sisällä ei näy ketään ja siellä ei ole yhtä ainutta huonekalua tai tavaraa.

Kävelen sisään ja huomaan lattialla veriset kengän jäljet jotka johtavat toiseen huoneeseen, seuraan niitä. Huoneen keskellä näkyy pieni kello, jonka hiljainen tikitys kaikuu ympäri tyhjää huoneistoa. Katsoessani läheltä kelloa, huomaan kuinka sen viisarit kulkevat takaperin.

Nostan kellon käteeni ja sillä samalla sekunnilla aika pysähtyy. Kuulen kuinka ulko-ovi menee kiinni ja tulee todella pimeää. Niin pimeää, etten ole varma enää missä olen. Yritän kävellä ulko-ovelle mutta en löydä sitä.

Tuttu kuiskaava ääni kaikuu korvaani sanoen: “Ensimmäinen joka lasta vatsassaan rajan yli kantaa, on ainoa avain porttien väliseen kuiluun. Sinä voit rikkoa todellisuuksien rajat.”

Kellon tikitys alkaa taas kuulua kovempaa, huomaan oven edessäni ja avaan sen. Juoksen kovaa vauhtia ulos, kompastun kynnykseen ja kaadun suoraan edessäni olevalle sängylle. Katson ympärilleni ja olen sairaalassa. Kello on edelleen kädessäni mutta lasi on pamahtanut rikki kaatuessani. Tällä kertaa kuitenkin viisarit kulkevat eteenpäin.

Sängyn vierellä on mieheni joka pitää sylissään yhteistä lastamme. Toisella puolella on isäni, jonka jalat ovat levollisemmat kuin koskaan. Äitini, jonka käden käteeni vihdoin saan, se on niin pehmeä ja lämmin.

Avaan ikkunan verhot jotka ovat täysin pölyttömät ja puhtaat. Ulkona näkyy lasten leikkiä, aikuisten naurua ja yhteyttä yli rajojen. Todellisuus on nyt kaikilla sama ja yhteinen elämä voi vihdoin alkaa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday