En ehkä pysty, mutta meen silti!!

Omien rajojen rikkominen ja itsensä haastaminen on se mun juttu. Välillä saatan haukata aivan liian ison palan, ja ajatus saattaa olla EN MÄ EHKÄ PYSTY. Tuo ajatus oli entisessä elämässä hyvin tuttu. Ja yleensä se meni niin, että kun tuo ajatus tuli esille olin selkeesti jo heittänyt pyyhkeen kehiin kokeilematta edes.

EN PYSTY! EN JAKSA! EN USKALLA! EN VOI!

Asiaan tuli muutos, kun käänsin uuden sivun elämäkirjassa ja vaihdoin vaihteen turbo asetukselle. Silloin päätin, että en koskaan sano näitä lauseita ilman yrittämistä. Periksi antamattomuus ja läpi harmaan kiven asenne on auttanut kokeilemaan kaikkia erilaisia juttuja urheilupuolella, joihin en ehkä olisi joskus edes kuvittelevani lähteväni. Alkuun pienin askelin etenin ja kokeilin omia rajoja, nälkä kasvoi syömällä ja huomasin koko ajan haastavani itseäni kovemmin. Se tunne kun haastat itsesi kokeilemaan jotain uutta ja huomaat, että selviät siitä. Vuonna 2017 haastoin itseni ehkä äärimmilleen, tammikuussa näin mainoksen kisasta nimeltään Tough Viking. Jo heti se eka kosketus siinä aiheutti koko kropassa sellaisen fiiliksen, että en oikein tiennyt mikä se oli. Ajatus kyti isosti päässä ja joku kumma ohjas uudestaan ja uudestaan käymään katsomassa vuoden 2016 rataa ja fiilis videoita.

Aavistuksen saatoin alkuun kelailla ajatusta, että ei mun voimat ja kestävyys oo kuitenkaan ihan tuolla tasolla. Mutta sitten se tuli kuin kirkkaalta taivaalta, halusin kokeilla mihin tää vie. Vihdoin tuli hetki jolloin sanoin ääneen sen silloiselle treinerilleni. Tiesin, että hän jos kuka sanoisi suoraan riittääkö rahkeet vielä lähteä kokeilemaan tota. Hänen vastaus heitti tilanteeseen, jossa piti alkaa asennoitumaan siihen, että treenaaminen vedetään kevät/kesä akselilla HC levelille. Hän näytti siis vihreää valoa. Saatoin nieleskellä muutaman kerran ja ajatella, että mihinköhän helvettiin oon nyt laittamassa pääni. Mut se periksi antamattomuus mikä mussa elää tiesi, että tää homma viedään kunnialla loppuun ja maaliin mennään vaikka pää kainalossa. Treenaamiseen lisättiin paljon kestävyys treenejä jossa opin laskemaan sykettä ja hengittämään läpi sen ”en jaksa fiiliksen”. Monia HiiT- tyylisiä tunteja ja paljon hikeä ulkona, kädet rakoilla apinapuista ja polvet ruvella burbee haasteista. Voimaa esteiden päälle kipuamiseen ja ennen kaikkea juoksuun varmuutta. Juoksu oli ihan viimeiseen minuuttiin asti ennen kuin kisa alkoi, se aihe joka aiheutti päänvaivaa. Mä nimittäin en ole vieläkään löytänyt sitä rentoutta siihen, jotta se olisi kivaa ja suostuisin tekemään sitä useammin. Otettiin spurtteja, kävin pidemmillä lenkeillä ja koitin (niin perkuleen paljon) löytää sen hyvän fiiliksen rullaukseen. Tossa juoksu treenaamisessa huomasin sen, että nautin suunnattomasti spurtti juoksuista, mutta kun siihen sanotaan hölkkä ja pitkä lenkki niin aivot ilmoittaa: kiva, kiitti, moi! Ehkä musta ei koskaan tuu pitkän matkan juoksiaa, en tiedä onko ees tarvetta siihen. Jokainen treeni vei kuitenkin lähemmäs tavoitetta ja sitä tunnetta, että kyl sen radan vedän kunnolla läpi. Treinerini teki ohjelman kevääksi ja kesäksi, jossa nostettiin koko ajan leveliä viimeiseen viikkoon asti. Hän kannusti ja haastoi mua koko ajan suoriutumaan isommista jutuista. Kipinä paloi ja kasvoi syyskuun lähestyessä. Mitään suurta aika/sijoitus tavoitetta en asettanut itselleni, koska tää oli enemmän omien rajojen rikkominen. Ja joo oli, tää kyl ns. henkisesti viimeinen naula siihen ylipaino arkkuun. Mä halusin näyttää sille vanhalle Nooralle mihin pystyn. Mun tavoite oli selvitä hengissä ja maalissa hymyillä voittajana!

Miten se sitten meni?

Aamu aukesi rankka sateisena ja koko päivälle oli luvattu sadetta. Se ei haitanut olleskaan, koska tiesin, että vastassa on vesiesteitä ja mudassa ryömimistä joten oisin kastunut enivei. Jännitys oli päällä ehkä eniten muutama päivä ennen suoritusta. Kun kävelin luovuttamaan oman vaihtovaate kassini fiilis oli hyvin rauhallinen. Kuin siistiä, oli ekan esteen jälkeen ajatus. Tää oli just se, mikä oli päästävä kokemaan. Kiivetä korkeelle, kantaa painavia hiekka ämpäreitä, hyppiä liukkailla kallioilla, ryvetä armeija esteissä ja laskea halfpipe liukumäkeä tokoirannan veteen. Oli toki esteitä joihin taidot ei yksinkertaisesti vielä riittänyt, joten silloin mentiin kiltisti juoksu sakkokierroksille. Juoksu oli se pahin este, jollain tavalla sain itseni kuitenkin aina seuraavalle esteelle. Loppu alkoi häämöttää ja kun sitten seisoin Ramirent konttiesteen huipulla ja katselin kauniisti avautuvaa rautatientoria ja Kaisaniemeä oli muuten kyyneleet aika lahellä.

Meikäläinen on toi oranssi tähti tuolla korkealla 😀

 

Mä olin tehnyt sen, mä olin valloittanut mun huipun. Tiesin, että tuun pystymään mihin vaan!! Tough Viking 2017, vahvisti sen mikä mun sisällä oli kytenyt. Mun sydän sykkii isosti liikunnalle ja esteiden ylityksille. Suosittelen kaikille tätä. Jos edes pienimmässä haaveissasi haluat haastaa itsesi äärimmäisyyksiin, niin go for it!! Tää vuosi voi olla just sun irtiotto, joten anna mennä vaan. Hyppää yli omien mukavuusalueiden ja paina kaasua.

Vaikka ajatus oli kisan jälkeen selkeä uudestaan vuonna 2018. Jossain vaiheessa vuoden lopussa huomasin, että mulla ei ollut sitä paloa. Se puuttui ihan kokonaan nyt. Vedän kuitenkin loppupeleissä niin paljon sydän edellä, että tajusin ettei nyt ollut oikea aika lähtee uudestaan. Ehkä jossain vaiheessa siiten uudestaan tai sitten joku ihan toinen kisa, mut tää vuos vedetään iisii.

Haluun lähettää isot kiitokset ja halaukset kaikille, jotka auttoi mua tän homman kanssa. Ennen kisaa, kisan aikana ja sen päätyttyä. Te ootte jokainen uskomattoman tärkeitä ja saatte mut hymyilemään isosti. <3 <3 <3

 

 

-Super siistii perjantaita sulle, oo just niin Tough ku haluut olla-

 

6
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday