Ihmisen paras ystävä

Kun koira tulee taloon

Ihmisen paras ystävä on tietenkin toinen ihminen. Mutta seuraavaksi paras ystävä on kyllä koira. Olin unohtanut sen tosiasian aivan täysin. Uskottelin edellisen ystävän menehdyttyä itselleni, että kaikkien kannalta on paljon parempi elää ilman koiraa. Koira sotkee, haisee, maksaa, tulee kipeäksi ja sitten lopulta siitä joutuu luopumaan. Totta. Niitä nyrkin kokoisia huomaamatta pitkin taloa levinneitä karvapalloja en ole yhtään ainutta maailman kertaa ikävöinyt tähän koirattomaan kahteen vuoteen.

Karvapalloista viis – olin silti salaa (ja vähemmänkin salaa) haaveillut uudesta ystävästä melkein koko kahden vuoden ajan. Muutaman kerran oli aika hilkulla pennun saapuminen kotiin, mutta jarrupolkimella seisoi aina joku. Yleensä se joku oli sängyn toisella puolella kuorsaava kaksilahkeinen.

Eräänä lauantai-iltana istuin terassilla somettamassa. Ollaan kasvattaja-Sarin kanssa tuttuja muutenkin, joten satuin ihan vahingossa bongaamaan pari suloista koiravauvaa facebookin feedistä. “Av yv mulle” -kirjoitin enkä siinä kohti voinut millään arvata, että jo muutaman päivän päästä meidän pihalle kiikutettiin maailman suloisin olento. Sen piti tulla meille näytille ja varmaan kai mieheni mielestä sen ei todellakaan pitänyt tulla jäädäkseen, mutta toisin kävi. Pentu sai nimekseen Hugo. Huolimatta sen terävistä naskaleista ja pennunhuimista painileikeistä, on meidän lapset ihan myytyjä. Kun lähdetään kauppaan, on suru koska koira jää yksin. On surku mennä kesäleirille, koska tulee koiraa ikävä. Koira sitä ja koira tätä. Ja näinhän se menee, vaikken omalla aikuisen järjellä inhimillistä tuota nelijalkaista kaveria samoin kuin lapset.

Hugo on siis Newfoundlandin koira, henkeen ja vereen vesieläin. Välillä oon meinannut ottaa luuria käteen ja varmistaa, etten vaan vahingossa ostanut majavaa tai piisamirottaa. Yks plus yks, se on vaan henkeen ja vereen nöffi – nukkuukin leuka vesiastiassaan. En pääse enää yksin suihkuun enkä saa rauhassa kastella kukkiani. Siellä missä on vettä, niin siellä on Hugo. Mutta olkoon näin, onneksi se antaa pestä itsensä shampoolla ja föönata kuivaksi hiustenkuivaajalla ilman minkäänlaista vastaväitettä.

Pitkään aikaan tästä karvaisesta möhköfantista ei mulle varsinaiseksi lenkkikaveriksi ole, mutta sellaista en ostanutkaan. Ostin ystävän. Tyypin, jonka turkkiin voin työntää koko naaman, joka odottaa kotiin, katsoo lempeästi ja isolla kielellään nuolee koko naaman. Sain juuri sellaisen tyypin, vaikka ollaan asuttu saman katon alla vasta kaksi viikkoa.

<3: Tanja

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu