Järjetön arkikiire

Järjeton arkikiire

Tiedän, että on 5.6. Sen sijaan viikonpäivästä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Tiedän, että olen pari päivää sitten ollut pitkässä illassa klo 22 saakka, seuraavana aamuna mennyt aamuvuoroon leimaten itseni sisään klo 6.50. Olen välissä tehnyt parhaani kotihommien suhteen, tarkoittaa noin seitsemää koneellista pyykkiä ja vähän ruuanlaittoa. Eilisen aamuvuoron jälkeen tein ruokaa, siivosin, hain kivikuorman ja kokosin kukkapenkin loppuun. Pesin neljä koneellista pyykkiä ja nukahdin illalla klo 23. Nukuin kuola poskella taju kankaalla enkä herännyt aamulla riittävän ajoissa. Kun lopulta heräsin, levitin ajastimella pestyä pyykkiä narulle, laitoin aamupalat, söin, kävin suihkussa. Kello oli 9.30 ja oli jo kiire. Unohdin kukkaron, kotiavaimet enkä ennättänyt etsiä kuulokkeitani illan treeniä varten.

Lapsilla on tällä viikolla uimakoulu. Tietenkään he eivät ole uimataidoltaan samantasoisia, joten tuo 30min uimakoulua per lapsi edellyttää yhteensä melkein 3h aikaa uimahallilla. Väliä ei voi hyödyntää, koska tietenkään tuon ikäiset lapset eivät voi chillailla uimahallilla ilman valvontaa. Puhelimen akku on tyhjä, mutta uhmaan sitä ja soitan miehelle saadakseni selville vain sen, että myöskään hänellä ei ole kotiavaimia.

Istun uimahallilla ja seuraan vedessä räpiköivää kuusivuotiasta. Ihanaa nähdä, että hän nauttii.  Ehkä sen nautinnon takia olen juuri ja juuri valmis hukkaamaan 3 tuntia päivästäni ja menemään tämän järkyttävän hässäkän jälkeen töihin jakamaan potilaiden vuorokauden lääkkeitä ja sen jälkeen hoitamaan heitä. Treenaan tänään noin klo 21.00 jälkeen. Sitten voin taas kotona huomata, kuinka korvaamaton olenkaan: pyykkikaappi on takuulla täyttynyt, kokkaamani ruuat on kelvanneet, kenties aamun ”to do” -list hahmottuu heti eteisessä. 

Ajattelen, että tällä hetkellä laitan kaikkien muiden tarpeita jatkuvasti omieni edelle. Kuten en koskaan ikinä elämässä, niin nytkään en aio jauhaa paskaa asiasta. Olen vähän katkera. Se ei tarkoita sitä, että en pitäisi lapsistani tai etten muka viitsisi panostaa heihin. Mitä minä tänäänkin olen koko aamun tehnyt?

Yksi kysymys kuitenkin hiipi jo uimahalliin tullessa mieleen. Olenko edes lapselleni läsnä istumalla täällä kahviossa? 

Pahoin pelkään, että en ole. Ainakin minusta tuntuu siltä, ettemme pahemmin ole tässä hetkessä läsnä toisillemme. Aamu oli kiireinen. Niin kiireinen, että ohimossa tykyttää ja hermo on kireällä. Tuli sanottua kovasti lapsille ”NYT AAMUPALALLE”, koska kaksikymmentä aiempaa hiljaisempaa pyyntöä kaikui kuuroille korville. Vuoron perään lapset olivat sitä mieltä, että ”en lähde uimaan”. Kun lopulta pääsimme lähtemään, jouduin viemään perheen pienimmän huonosti valituissa vaatteissa päiväkotiin – tottakai hän jäi sinne itkemään. Olo on kuin vuoden mutsilla. Näen taas lapset vasta huomenaamuna ja päällimäinen muisto tästä aamusta on kiire.

Mummoni kuoli pari viikkoa sitten ollessan 67-vuotias. Meidän piti mennä aamulla yhdesä käymään haudoilla. Olin juuri lähdössä kotoa, kun sain puhelun: älä tulekaan, ei ole mummo kotona lähdössä mihinkään. Tästä alkoi ehkä elämäni pisin päivä, joka opetti yhden asian: kuka vaan meistä voi oikeasti kuolla milloin tahansa. Tätä lausetta on tullut käytettyä aika paljon ennen tätä tapahtumaakin. Sitten kun tuollainen tapahtuma osuu omalle kohdalle, asian merkitys muuttuu ihan toisenlaiseksi. Sitä tajuaa, että jokainen kohtaaminen voi olla se viimeinen. 

Hoitotyössä minulle tärkeimpiä asioita on potilaan kohtaaminen. Kohtaan ja tulen kohdatuksi niin paljon päivän aikana, että kotona minun tekisi mieli laittaa jätesäkki päähän ja hävitä hetkeksi. Olen huonoa seuraa niille, ketkä ovat minulle niitä tärkeimpiä. Tänä aamuna olisin voinut ja minun olisi pitänyt kohdata omat rakkaista rakkaimmat lapseni ihan toisella tavalla. Olisin voinut halata heistä jokaista, kysyä haluatteko aamupalaksi mieluumin mannavelliä vai kaurapuuroa. Olisin voinut pakata uimakamat, oman salikassin ja eväät plus töihin tarvittavan laukun edellisenä päivänä. En olisi tarvinnut soittaa vihaisia puheluita miehelleni enkä stressata sitä, pääseekö meille kukaan millään keinolla sisälle. Mutta ei, kaikki mikä saattaa mennä pieleen, meni. Ja tätä tämä on ollut viimeiset pari kuukautta: yhtä suurta arkisirkusta. 

Oi kesäloma, tule jo.

<3: Tanja

2
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday