Jatkuva kiire ja stressi

Olen yrittänyt jo viikon mennä ostamaan uusia silmälaseja koiran pureskelemien tilalle. Ainakin kaksi kuukautta olen yrittänyt yhtenä aamuna viikosta jäädä lorvimaan sänkyyn aamukahville. Tämä on onnistunut ehkä kaksi kertaa. Vastavuoroisesti olen haaveillut myös tyhjään mahaan tehdyistä aamuaerobisesta, jollaisen lopulta onnistuin tänään tekemään. Aamulenkillä mun oli tarkoitus nauttia syksyisestä ihanasta kirpeästä ja viileästä säästä. Puhelimen meinasin ensin jättää kotiin, ja se olisikin ollut huomattavasti parempi vaihtoehto – tuo kapistus on niin kiinni minun kädessä nykyään, etten yhtä aamulenkkiä saa tehtyä ilman sen räpeltämistä. Kuvasin koiraa. Päivitin facebookiin fiilistelypäivityksen. Tarkastin whatsappin. Lopulta puhuin jo itselleni järkeä – puhelin pois.

Olen ihan lopen kyllästynyt tähän jatkuvaan sinkoiluun.
Jäin lomalle (taas) ja huomasin salakavalasti kalenterin täyttyneen kuin tilauksesta. Pienimmän valokuvaus tänään, nuohooja ja lapsen hammaslääkäri huomenna. Lapsen hammaslääkäri myös ylihuomenna. Viikonloput menee lasten ehdoilla ja seuraavalla viikolla koko perhe lomailee. Kaipaan yhtä ikiomaa kokonaista kalsaripäivää kotona – vain mulle ja vain minun säännöillä! Sellaista ei taida nyt tulla, vaikka kuinka itselläni olisikin aikaa. Joku pitää aina huolen siitä, että pysyn kiireisenä.

Minun arkitodellisuudessa ei ole tilaa telkkarille, meditoinnille tai kotisaunassa tehdyille jalkahoidoille (meditointia en kyllä tekisi muutenkaan ei sillä). Jopa istuallaan syöminen on usein liikaa odotettu. Työn ja kodin välinen raja on mennyt hiuksenhienoksi. Tuntuu etten lepää koskaan, tai vaikka lepäisin, niin en palaudu. Kolmivuorotyöläinen herää – ei vaan omiin töihin – vaan myös vapaa-aamuna pesemään, pukemaan ja ruokkimaan kaikki muut, huolehtii että jokainen pääsee ajallaan kouluun, hoitoon, ulos, pissille, syömään jne. Tuntuuko sellaiset aamut vapaa-päiviltä – voin kertoa että EI.

Tähän asti olen onnistunut handlaamaan suhtkoht kaiken kiireestä huolimatta, mutta yhtäkkiä elämään on ilmestynyt paljon lisätekijöitä. Just näitä hammaslääkäreitä, silmälääkäreitä, nuohoojia ja astianpesukoneen korjaajia. Jos kaikki muu on seesteistä, niin eikös lapsi pamauta auton oveen fillarilla.

Vihaan sanaa ruuhkavuodet. Mulle tulee siitä sanasta mieleen tuulitakkia ja farkkuja samaan aikaan käyttävä keski-ikäinen täydellisen keskiverto suomalainen täti. Enkä halua olla sellainen tai muutenkaan elää mitään ruuhkavuosia. Elän mieluummin pikkulapsi-arkea ja otan syyt kiireestä omiin nimiini: olen tekevä ja puuhakas äiti, jolla on mielenkiintoa myös omiin juttuihin. Ehkä ne omat jutut jäivät joskus aiemmin elämässä vähemmälle ja siksi mulla on päällekkäin sekä pikkulapsi-arki että tärkeät omat jutut ja omat ystävät. Ehkä sisälläni taistelee roolit äiti ja minä ja jos rooli “äiti” ottaa ylivallan jatkuvasti, niin alan voida sisäisesti huonosti. Se on varmaan ihan luonnollista.

Tai sitten mulla vaan on liikaa lankoja käsissäni. Tottakai se on luontevaa, että jos perheen toisella aikuisella on keskellä viikkoa vapaata, niin niille päiville kerätään kaikkien asioiden hoitaminen. Tämä oli aiemmin vahvuus, nykyään se on ihan hanurista. Vapaapäivänä – edes toisena – pitäisi saada levätä.

Olen koittanut ratkaista tätä ongelmaa pienillä, helpoilla hetkillä kuten hiljaisella päiväkahvilla. Nyt ollaan kuitenkin uitu sen verran syviin vesiin, että kun herään aamulla, tiedän heti, että kello on liikaa, on kiire saada kaikille aamupalaa ja puhtaat vaatteet, entä jos sukkia ei löydy ja entä jos joku saa “raivarin”. Pelkästä ajatuksesta mun pulssi on jotain 120. Nipistänkö yöunista ja laitan kellon soimaan kuudelta jatkossa, ettei vaan tule kiire?

Yleensä mun teksteissä on aina joku ratkaisu asioihin. Tällä kertaa ajatus ei jäsenny edes kirjoittamalla, enkä halua lopettaa tätä mihinkään “joskus se helpottaa” -sanontaan. Elämä on tässä ja nyt ja haluan paukkuja tehdä ihan kaiken mitä haluan tehdä. En halua paatua sotkun keskellä elämiseen enkä kyynistyä huonoksi työntekijäksi. Jatkuvan kiireen ja stressin kierre on pakko saada poikki. Mutta miten?

 

<3: Tanja

 

 

0
Jaa:

This Post Has 2 Comments

  1. Tuttuja ajatuksia! Itse en vihaa sanaa ruuhkavuodet, vaan olen aika sujuvasti ottanut sen viime aikoina käyttöön, ja hyväksynyt, että elämä on nyt tällä hetkellä tällaista päätöntä sinkoilua. Omaa aikaa kaipaan kroonisesti koko ajan, ja onneksi sitä joskus ehdin nappaamaankin. Pää ei meinaa pysyä mukana kaikessa kaaoksessa ja menossa, mutta onneksi osaan joskus puhaltaa pelin poikki, ja vetäytyä itsekseni hiljentymään.
    Tsempit sinne (ja tänne)!

    1. Tsemppiä sinnekin! Päätön sinkoilu ja kaos kuulostaa hyvin kuvaavalta 😀

Vastaa

Close Menu

Black Friday