Jokainen meistä on arvokas

Pieni tyttäreni näki tänään ensimmäistä kertaa elämässään vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen. Voitte arvata, että tuo kohtaaminen ei mennyt ohi aivan ilman defiebringiä. Keskustelimme kotona vielä nukkumaanmenoaikaankin; “äiti onko hänen aivoissa vamma”, “äiti millon se vamma on tullut”, “äiti minkä ikäinen hän on”…

 

 

Tämä kyselevä pieni ihminen on ollut hyvin kauan hyvin kriittinen itseään kohtaan. Koululaisen elämä on raskasta, ja olen onnellinen saadessani kuulla kaiken sen itsetunnon kehitykseen liittyvän vuodatuksen. Vain tuon vuodatuksen ansiosta olen voinut olla tukena rakentamassa lapselleni jotain arvokasta – hyvää itsetuntoa. En voi sanoa onnistuneeni asiassa sataprosenttisesti, maaliviivan olenkin asettanut sinne aikuisuuden kynnykselle. Murrosikäisenä aikuiseksi kasvamisen ponnisteluissa varmasti auttaa, jos on tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on. Jos mitään muuta en onnistu omille lapsilleni antamaan, niin ainakin haluan antaa heille sen tärkeimmän: kunnioituksen omaa itseään kohtaan ja kunnioituksen toisia ihmisiä kohtaan.

 

 

Kehitysvammaisuudesta keskustelu eteni yllättäen syvälle tasolle ottaen huomioon, että tyttäreni on alle 10-vuotias. Keskustelun päätteeksi puoliksi unissaan hän totesi omasta aloitteestaan “äiti olen onnellinen siitä että olen juuri minä.” Kertaakaan keskustelun aikana en kuullut puolikastakaan pahaa sanaa tästä kehitysvammaisesta, mutta tyttäreni oli oivaltanut sen tärkeimmän: onni on olla terve. Minä taas huomasin, että sisäsyntyisesti lapsi ei tuomitse ketään ulkonäön tai toimintakyvyn perusteella. Aikuinen on se, joka luo lapselle mielikuvat “normaalista” tai “epänormaalista”. Meidän perheen sanavalintoihin ei kuulu “normaali” tai “epänormaali”. Jokainen on arvokas kaikessa erilaisuudessaankin.

 

Jatkan itsetuntokysymyksen työstämistä tyttäreni kanssa varmasti vielä vuosia. Hän on itsekriittinen täydellisyydentavoittelija, joka saa minut puremaan hampaita vastakkain niin, että pelkään purukalustoni puolesta. Koulun kanssa uimahalliin ei voi mennä tavarat s-marketin muovipussissa, toppahousujen värin on mätsättävä täydellisesti toppatakin väriin, housut eivät saa puristaa väärästä paikasta ja tukka saisi mielellään olla piikkisuoraksi suoristettu. Revin hiuksia päästäni, kun hankkimani vaatteet ovat väärää tyyliä tai tekemäni “hätävaranuttura” roikkuu 5cm liian alhaalla päässä. Vauvahiukset on liiskattava hiuslakalla päänmyötäisesti. Välillä katson tätä touhua ja pyörittelen silmiäni. Miksi mikään ei voi olla keskinkertaista vaan kaiken pitää aina olla täydellistä. 

 

 

Sitten katson itseäni peiliin. Katson kaikkea mitä olen elämässäni rakentanut. Missä on oma rimani? Korkealla. Se on niin korkealla, ettei se edes näy. Missä on minun itsetuntoni? Voin sanoa, että sitäkään ei näkynyt vielä hetken aikaa sitten. Omena ei kauas puusta putoa. Se ainoa asia, jota olen halunnut omalle lapselleni opettaa, ei ole toteutunut edes omalla kohdallani. Kuinka edes voisin opettaa toiselle ihmiselle asiaa, jota en edes itse ole osannut. Kuten tyttärenikin, olen myös minä omalla matkallani ja päämäärämme ovat samat: olla tyytyväinen omaan itsensä sellaisena kuin on.

 

 

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen, on ollut se lause, jonka varjolla en ole edes halunnut olla koskaan tyytyväinen, enkä ole edes halunnut tulla tyytyväiseksi. On kuitenkin eri asia olla tyytymätön yksittäiseen elämän osa-alueeseen, kuin tyytymätön koko minuuteensa. Yksi osa-alue elämässä ei määritä koko ihmisen identiteettiä. “Sain matikasta vitosen – olen surkea” – on naurettava ajatus. “Minun täytyy tulla paremmaksi” – paremmaksi missä? Paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi matikassa..? On hienoa, jos vitosen arvosana saa kurkottelemaan parempia tuloksia matematiikassa. Sama pätee kuntosaliin, dieetin tuloksiin tai ulkonäköasioihin. Se on yksi osa-alue elämässä. Itseinho ei vie ketään eteenpäin. Voi tehdä paremmin, kovemmin, onnistua. Mutta onnistuminen vaatii aina käsikädessä itsensä kanssa kulkemista. Rakasta itsesi, suorituskyvystä riippumatta. Korjaa ne asiat, joihin olet tyytymätön. Susta ja musta on ihan mihin tahansa ikinä. Mutta älä koskaan mittaa omaa arvoasi ihmisenä sen perusteella, miltä näytät tai mitä osaat. Eikö olisi helppoa, jos se ois opetettu jo lapsena?

 

Toisinaan itsetunnon nostamiseen voi riittää hyvin pienet asiat. Kehut läheiseltä, hymy työkaverilta onnistuneen proggiksen jälkeen, kumppanin olanpuristus tai halaus lapselta.

 

Omaan itseensä tutustumiseen voin lämpimästi suositella myös valokuvaajaa. Mene sellaisena kuin olet – tule takaisin tähtenä! Come as you are – leave as a star! Kävin itse ennen blogin avaamista ammattikuvaajalla kuvattavana, elämäni ensimmäistä kertaa. En ole ihminen, joka hypettää valokuviin menoa edeltä. Menin kuten olen, mutta nähdessäni lopputuloksen, olin yhtä hymyä. Hyvä ihme! Kuva toisensa perään hymyilin ja hymyilin. Ja odotan innolla seuraavaa kuvaussessiota! En yhtään ainutta hetkeä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, en miettinyt että joku odottaa minulta jotakin. Kaikki hoitui kuin luonnostaan, ja siitä suuret kiitokset kuvaajalleni, kuvataiteilija Satu Laaniselle (siviilissä Satu Niemi). Liitän oheen Satun terkut kaikille kuvattavaksi tuleville;

“Olen Satu Laaninen, valokuvaava kuvataiteilija. Mielestäni valokuvaamisen pitäisi olla mielekäs kokemus niin kuvaajalle kuin mallillekin. Kuvaus voisi tietysti tapahtua pelkästään kuvaajankin ehdoilla, mutta silloin kuvattava olisi pelkkä kohde. Itse kuitenkin haluan kuvata ihmisiä tavalla, joka ei objektivoi heitä, vaan rohkaisee heitä olemaan kuvassa läsnä omana itsenään – tai haluamassaan roolissa. Itse olen hyvin huono olemaan kuvattavana, koska kuten monet meistä, olen tottunut olemaan kuvattavana vaativan katseen kohteena, jonka tehtävä on vain toteuttaa kuvaajan oma tahto. Siinä ei jää tilaa nähdä itseään toisen silmin omana itsenään ja hyväksyttynä. Kuvaajana toivon, että avullani kuka tahansa voisi saada valokuvan, josta tunnistaa itsensä – ja minä kuvaajana hienon kuvan arkistooni.”  Satu Laaninen os. Niemi, instagram @satu_laaninen_niemi

 

<3: Tanja

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday